Kyllä meidän lapset sitten!

Näin ajattelin vielä ennen lapsia ja esikoisen ollessa ihan vauva. Kyllä meidän lapset sentään on sitten sellaisia ja tällaisia, eikä meidän lapset sitten semmoista. Tekeekin aika ilkeetä ja samalla tosi hyvää, kun lyödään märkä rätti silmille. Tässä hieman maistiaisia viimeisen puolen vuoden mietteistä:

Kyllä meidän lapset sitten…

• syö kaikkia eri värisiä kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Muistan, kun eräs oppilaani sanoi syövänsä välipalaksi välillä varsiselleriä. Kyllä meidänkin lapset sitten, ajattelin. Esikoisemme sai varmaan yliannostuksen marjoista vauvana, kun nyt ei 4-vuotiaalle mene ei mustikka, mansikka eikä vadelma saati sitten kirpsakammat. Puskista sentään söi punaherukoita. Joskus jäisinä syö muutaman mustikan. Muuten marjat saa hänet kakomaan. Kyse on siis enemmän rakenteesta kuin mausta. Kakkosemme on hieman monipuolisempi syöjä, ja toki tuo ykkönen syö porkkanaa, paprikaa, kurkkua, banaania ja omenaa. Sekin on hei jo aika paljon! 

• tottelevat vanhempiansa. Ajattelin oikeasti, että kyllä minä nyt omiin lapsiin saan kurin. Mikä epätoivo iskeekään, kun illalla nukkumaan mennessä en enää keksikää, millä uhkaisin ja kiristäisin, että saisin ne hiljaiseksi. Ei tepsi mitkään kirjojen opit ja vinkit siinä vaiheessa, kun alkaa pelleilyhuutelu - ainakaan mulla. Kai se on joku auktoriteettijuttu. Kun isä pistää lapset nukkumaan, ne yleensä nukahtaa 5 minuutissa kiltisti. No, onneksi toinen edes saa ne nukkumaan. Sitten on tuo pelleily ja kiusanteko. Kaikenmaailman konsteja pitää kokeilla, että eivät hyppisi silmille. Jäähypenkki, ohjelmakielto, siivoustarrat. En anna periksi. Rajat kuuluu olla. 

• ovat kohteliaita. Niin, lapseni kyllä sitten tervehtivät, halaavat jne. Ouh, etkö nyt voisi sanoa kummitädille moikka, kun hän on leikkinyt kanssasi koko päivän. Sentään kiitoksen he osaavat sanoa ruuan jälkeen. Ruokapöydässä ei myöskään pelleillä, ei yhtään! En salli sitä, että pöydästä rampataan pois välillä tai muuten pelleillään, mutta käytännössä asia on jotenkin osoittautunut vaikeammaksi kuin aluksi ajattelin. Olen harkinnut vöitä, joilla sitoa lapset ruokailun ajaksi penkkiin kiinni (tuo oli oikeasti vitsi, älkää tehkö lasua). Joskus tekisi myös vaan mieli laittaa ohjelma pyörimään ruokailun ajaksi, että ei alkaisi mikään pelleily tai inttäminen, mutta eihän se ratkaisisi ongelmaa. 

• ovat reippaita ja urheilullisia. Olen itse aina pitänyt urheilusta ja liikunnasta, ja tottakai oletan, että lapsenikin ovat innokkaita. Toki he ovat vielä pieniä, mutta esikoisemme tuntuu olevan enemmän työ- kuin urheilumies, mikä sinänsä on toki hienoakin! Onhan isänsäkin innostunut myöhemmin urheilusta, ja itse kyllä pidän siitä, että työhommat kiinnostaa! Huvitti vaan, kun harjoiteltiin vähän pallonheittoa kunnan leikkimielisiä kisoja varten. Meidän 2-vuotias heitteli innokkaasti, ja sitten aina 4-vuotiaan vuoron koittaessa pyysin häntä tulemaan heittämään. Niinpä hän heitti yhden, ja jatkoi saman tien pihan kiertämistä jollain vehkeellä päristen. Aina toki välissä tuli heittämään, mutta ei tainnut edes jäädä katsomaan, mihin pallo lensi, kun hommat kutsui. Sitten tuo reippaus. Jälleen kerran meidän esikoisen kohdalla sanon "huoh". Ollaan oltu jo puoli tuntia 2-vuotiaan kanssa pihalla, kun esikoinen pääsee sinne. Hän haahuilee eteisessä, katsoo ikkunasta, istuu laittamaan kenkiä, haaveilee ja unohtaa, mitä oli tekemässä. Onneksi se taitaa olla kiinni asiasta, sillä kun isä pyytää lähtemään työpaikalleen mukaan tai mönkijän kyytiin, niin johan vaatteet on päällä joutuisasti.

• 

Eihän meidän lapset sitten…

• puhele rumia ja tyhmiä: Nyt on menossa ihan mahdoton kakka-pissa-vaihe; siis niin ärsyttävä, ettei rajaa. Ihan kuin maailmassa ei olisi muita sanoja, ja sitten on vähitellen mukaan tullut myös perse ja paska. Meillä ei käytetä kirosanoja, joten niitä onneksi ei vielä ole kuulunut, mutta en mä kyllä tykkää noista edellämainituistakaan - varsinkaan ruokapöydässä! Muutenkin ruokapöytäkäyttäytyminen on välillä sellaista, että hävettää. Toki siis puutumme siihen, mutta tuntuu, ettei minun puuttumisesta ole mitään hyötyä. Jälleen kerran isä kyllä saa nää paremmin ruotuun. Nyt pitäisi vaan keksiä eri keinoja, millä rauhottaa ruokailutilanteet. Itse ajattelen, että kaikki se yltäkylläisyys ja ravitseva ruoka, jota meillä on, ansaitsee kunnioituksen, eikä siihen hetkeen kuuluu minkäänlainen pelleily. Miksi tällaisten hyvien periaatteiden opettaminen on niin koettelevaa? Onneksi sentään siitä on päästy, että ruokarukouksen aikana ei siunata "kakkaa". (Nolottaa edes sanoa tämä ääneen.)

• lyö ja kiusaa toisia: Mistä tämäkin tulee? Lapset kyllä todistaa sen, että perisynti on meissä pienestä pitäen. Eivät ole todellakaan nähneet, että meillä olisi lyöty tai haukuttu tyhmäksi, mutta sieltä ne vaan tulevat, kun veljekset tappelevat. Siitä toki joutuu heti jäähylle, jos lyö. Se ei vaan ole missään olosuhteissa sallittua, ja sitten pyydetään anteeksi. Silti se harmittaa äitiä mahottomasti! Tai kun lapsi saa hirveän kohtauksen, kun jokin asia ei mene niinkuin hän haluaisi, ja hän haukkuu tyhmäksi, lyö ja potkii (toki onneksi pian rauhoittuen). Näissä tilanteissa tulee hieman toivoton olo: Olenko tehnyt jotain väärin, kun lapsi toimii noin. Sitten rauhoitan itseäni, että kai tämä on nyt sitä tunnesäätelyn opettelua. Siihen lapsi nyt meitä tarvitsee, eikä hän opi sitä yksin, vaan tarvitsee ohjaustamme. 

Miksi kerroin nämä? Kerroin, koska nämä ovat yllättäneet itseäni, saaneet kokemaan häpeää, epätoivoa ja pettymystä, enkä usko, että olen ainoa vanhempi, joka tällaisia tunteita kokee. Näissä tilanteissa tarvitsen todella viisautta, ja sitä usein ylhäältä pyydänkin. Ei ole helppo laji vanhemmuus ei, mutta ei se voi tähtitiedettäkään olla, koska se on yksi luonnollisimmista asioista maailmassa. Yllättävän paljon se tarvitsee vaan päättäväisyyttä ja lujuutta sekä rakkautta, läheisyyttä ja aikaa. <3

Näistä kaikista huolimatta rakastan olla äiti, rakastan lapsiani ja tätä elämää ylipäätään. Lapset ovat Herran lahja, ja nämäkin suurimmaksi osaksi kuitenkin oikein ihania ja suht helppoja. Kiitollinen olen. 

Joku päivä taas olen pirteämpi

 Kirjoitin toissapäivänä kutsumukseni koetuksista. Onko sattumaa, että nyt kahtena seuraavana päivänä yksi osa-alue on ollut erityisellä koetuksella. Olen nimittäin ollut sitä normaalia väsymystä triplasti väsyneempi. Oikeastaan vasta tajusin, että olen itse asiassa ollut ihmeen pirteä tässä välissä, koska en ole hetkeen tuntenut tätä päänsärky-lamautus-sumu-väsymystä. On vain ollut sellaista tavallista normi- ja raskausväsymystä, joka on alkanut helpottaa yleensä siinä päikkärien jälkeen. Tämä lamaannusväsymys kestää koko päivän. 

Tämä todella koettelee, koska kärsivällisyys ja sietokyky on vielä enemmän koetuksella. Lapsille tulee huudettua ihan pienistä, ja kaikki tuntuu niin raskaalta vaipanvaihdosta alkaen. Kaikki sotkut näyttää tuplasti pahemmalta, oma olo on niin kankea ja sumuinen, tekisi mieli vain syödä, ja puhelin osuu käteen liian usein. Koita tässä muistuttaa itseä armollisuudesta. Katson vain muita ihmisiä, ja mietin, kuinka pirteiltä ne näyttävät.  Ohijuokseva sporttinen äiti kahden pyöräilevän poikansa kanssa ei helpota oloa. Jaksanko enää koskaan edes juosta? En varmaan. 

Sitten muistutan itselleni, että kaikki nämä ajatukset johtuvat tästä väsymyksestä, ja että joku päivä näen taas selkeämmin. Joku päivä, ehkä viikon päästä, olen taas vähän pirteämpi. Elämä on silti juuri nyt, ja voin silti elää täysillä, vaikka en itse niin olekaan tänään kartalla. Onko ketään, joka voi samaistua? 😁

Kutsumukseni koettelemukset

Kutsumus kuulostaa niin hienolta sanalta, mutta onko se aina niin hohdokasta? Miten löytää kutsumuksen ilon ja viehätyksen yhä uudelleen? Tarvitseeko sen olla kokoajan hyvin määrätietoista ja valloittavaa? Tässä blogissani hieman pohdin kutsumustani. 

Wikipedia, tuo aikamme tietosanakirja, selittää termiä näin: 

    Kutsumus tarkoittaa sitä, että ihminen kokee palavaa halua suorittaa jotakin itselleen merkitykselliseksi koettua tehtävää. Kutsumukseen liitetään usein toimiminen tietyssä ammatissa tai elämäntavassa, jolla ihminen toteuttaa kutsumustaan. Sanan alkuperäiset juuret tulevat kristillisestä perinteestä, jossa kutsumuksen ajateltiin olevan lähimmäisen palvelemista Jumalan kutsusta. Nykyään sanaa käytetään kuitenkin myös ilman hengellistä merkitystä.

Koen tällä hetkellä kutsumuksekseni olla vaimo ja (koti-)äiti. Nämä tulevat ekoina, jonka jälkeen toki olen sitten hyvin mielelläni muutakin. Olen iloinen ja onnellinen, että saan olla nyt lasten kanssa kotona. Vaikka olen ollut paljon erilaisissa luottamus- ja palvelutehtävissä, politiikassa ja mielestäni merkityksellisissä palkkatöissä, koen, että nyt on tärkeintä panostaa kotiin. Tuon selityksen mukaisesti koen halua tehdä näin, mutta en toki aina palavaa halua. Tiedän, uskon ja luotan, että olen kuitenkin nyt juuri sillä paikalla, jolla juuri kuuluu olla. En loppupeleissä haikaile muuta, vaikka välillä kutsumus koetteleekin. Toisaalta, juuri nuo koetukset laittaa yhä uudelleen ja uudelleen kirkastamaan, mikä on elämän tarkoitus ja kutsumukseni juuri nyt. Siitä huolimatta, vaikka koen kirkkaasti nämä tehtävät kutsumuksekseni, en koe olevani mitenkään kovin onnistunut tässä. Kai sekin kuuluu kutsumukseen, ettei ala ylpistyä. :D Haluaisin esimerkiksi olla paljon enemmän todella läsnä lapsilleni, toteuttaa tiettyä päivärytmiä erilaisine aktiviteetteineen, olla iloinen, pirteä, ahkera ja kuuntelevainen vaimo. Ei, elämämme on hyvinkin tavallista, ja välillä oikein hävettää, kuinka olen kotona päivät pitkät, mutta koti on täynnä pölyä ja leivänmuruja. 

Niin, niistä kutsumuksen koetuksista. Itsellä ne taitavat olla ainakin seuraavia:

• Omat tarpeet: Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, joka tarvitsee jokaisen osa-alueen hyvinvointia. Itse lisäisin tähän vielä hengellisen ulottuvuuden. Eniten perhe-elämässä tällä hetkellä koettelee se, että itselle tärkeä palautumisen muoto liikunta jää hyvin vähälle. Se on toki itsestä hyvin paljon kiinni, mutta tällä hetkellä se ei kuitenkaan siinä määrässä/laadussa onnistu, mitä ennen lapsia. Siihenkin sopeutuu, mutta onko se hyvä asia? Olen tullut vähän laiskaksi. Toki juuri nyt haasteena on raskauden viimeinen kolmannes ja polvikipu. Nyt ei lähdetä jouksulenkille eikä sählyä pelaamaan, eikä se yhtä helppoa ole lasten kanssa muutenkaan. On siis löydettävä uudet keinot. Tämä on siis yksi, mikä välillä kuiskii ja koettelee: "Nyt et pääse harrastamaan ja kehittämään kuntoasi!" Sitten koitan iskeä vastaan: "Ehdinhän minä sitten joskus taas, eikä lapset todellakaan ole este! MIelikuvitusta kehiin vain!" 

• Sitten se hengellinen ulottuvuus: Pääsemme perheenä seurakuntaan, ja lasten kanssa saa rukoilla ja lukea Lasten Raamattua. Tottakai se on silti erilaista kuin yksinäinen hiljentyminen rukouksen ja Raamatun äärellä. Pidän silti joka aamu Raamattu-hetken, joka toki keskeytyy 10 kertaa, kun tulee kakka vaippaan, leluista riita ja putoaminen sohvalta, mutta silti tahdon lukea ja saada rohkaisua päivään, vaikka keskittyminen hajaantuu. Olen kokenut sen toisaalta vapauttavana, koska itsellä uskonelämä oli joskus hieman suorituskeskeistä. Uskon myös, että Jumala, joka perheen on suonut, siunaa myös varmasti ne hetket, eikä Jumala nää lasten touhuja keskeytyksinä. 

• Väsymys: Voi, miten haluaisin olla niin paljon pirteämpi! Pystyisin olla paremmin läsnä, jaksaisin touhuta aivan eri lailla lasten kanssa, jaksaisin pitää kodista parempaa huolta, jaksaisin tehdä ruokalistoja, panostaa aktiviteetteihin, kerätä marjoja ja tehdä kotimehua sekä useimmin käydä pyöräilemässä esikoisen kanssa. Vastalauseeksi koitan taas rauhoitella, että teen parhaani. En voi nyt uniongelmalleni enempää. Se on todellinen koettelemus, mutta teen parhaani sen rajoissa. Lapset saavat joka päivä puhtaat vaatteet, lämmintä kotiruokaa, kynnet leikataan ja peppu pestään. Punkitkin tarkastan joka ilta! Laiska töitänsä luettelee, sanoo mieheni, mutta niin laiska tekee, että tuntisi tekevänsä edes jotain! Välillä uniongelmani häiritsee myös todella lapsiin keskittymistä. Voi, se minua niin harmittaa. Kunpa en näinä vuosina olisi keskittynyt ja keskittyisi siihen niin paljoa. Antakaa anteeksi, rakkaat lapseni, ja erityisesti mieheni. <3

• Raskausoloni: Niin, tämähän on juuri sitä kutsumustani: antaa pienen alun kasvaa sisälläni. Huhhei, miten tämä koetteleekin välillä. Aika saattaa kuultaa muistot, mutta jotenkin tämä kolmas raskaus on ollut kyllä piiitkä ja raskas. Olo on vaan niin raskas, etova ja väsynyt. Toki nuo lyhyet, katkonaiset yöt varmasti vaikuttaa. Välillä, kun jaksaminen on todella vähäistä, koitan muistuttaa itselleni, että ei minun nyt tarvitse muuta kuin jaksaa hoitaa tämä pieni osuuteni.

On jotenkin hienoa, kun kirkastaa itselleen kutsumustaan. Se auttaa jaksamaan, jos ja kun tulee haastavia päiviä. Se auttaa myös siihen, kun tuntuu, että kaikki murheet kaatuu päälle ja koko maailma pitäisi pelastaa. Silloin voi palata siihen tärkeimpään yksikköön, jonka parissa saa tehdä töitä: omaan perheeseen. <3 Siitä on sitten hyvä laajentaa voimiensa mukaan eteenpäin.

Raskauspäivitys

 Olen onnellinen, kun saan olla raskaana! Saan kantaa meidän lastamme kohdussa. Koen tämän kutsumuksena ja merkityksellisenä tehtävänä. Koitan muistuttaa tätä itselleni myös niissä hetkissä, kun raskaus todella on RASKAUS. Itse olen ainakin kokenut, että tuo suomenkielinen sana kuvaa hyvin tätä olotilaa. Itse olen säästynyt tähän mennessä ja edellisissä raskauksissa mm. komplikaatioilta, raskausdiabetekselta,  raskausmyrkytykseltä ja turvotuksilta. En ole silti kokenut missään vaiheessa hehkeää, elinvoimaista ja innostavaa vaihetta, joka ”pitäisi” raskaudessa kai juuri näillä keskivaiheilla tulla. Nainen on kauneimmillaan raskaana, näin sanotaan, mutta oma olo on kyllä kaikkea muuta. Pahoinvointi on kestänyt aina vaan pidempään (tässä raskaudessa oksensin vikan kerran kai viikolla 26, etova olo jatkuu edelleen viikolla 28), syke on korkealla ja paha maku suussa. Olo on oikeastaan kokoajan kuvottava. Lisäksi nyt on tullut painoakin taas enemmän kuin edellisissä, koska syöminen helpottaa pahaa oloa. Niin ja väsymys. Huhhei. 

No mutta hei, silti oon päässyt tosi vähällä! Nyt ei oo vielä alkaneet viime raskauksista tutut rytmihäiriöt, mikä on ihme! Uutena on tullut jalkojen väsyminen ja kipeytyminen päivän mittaan, mutta senkin kanssa pärjää. Oikeastaan siis ihan hyvin menee. Odotan vain, että tämä suun paha maku ja etominen loppuisi, mutta se taitaa loppua synnytykseen vasta. Tänkin kanssa selviää kuitenkin. Saan olla kiitollinen kaikesta tästä. Nyt vaan pitäisi olla sen enempää lukematta mitään toisten raskaustreenipäiväkirjoja tai ylipäätään vertaamatta toisten raskauksiin ja jaksamiseen. Jokaisen raskaus ja jaksaminen on omanlaisensa. 

Mitkä on sitten mun keinot hoitaa itseäni ja jaksamistani tällä hetkellä? 

Lepääminen: Nukun huonosti, joten olen koittanut antaa itselleni luvan levätä ja olla, mikä on toisinaan vaikeaa. Yleensä, kun 2-vuotias nukkuu päikkäreitä, menen itsekin lepäämään ja ehkä joskus nukahdan. Aamupäivisin olen todella väsynyt, ja jos mies on iltavuorossa, saatan mennä vielä uudestaan nukkumaan hetkeksi aamupalan jälkeen. 

Vähemmän tavoitteita: Koitan ottaa päivään jonkun tavoitteen, mitä haluan saada tehtyä ja muu on sitten plussaa siihen, jos jaksaa. Väsyneenä koitan madaltaa vaatimustasoa. 

Ei liikaa somea ja nettiä: Väsyneenä tekee mieli selata kokoajan puhelinta, mutta se ei helpota, vaan lähinnä lisää levottomuutta ja ärtymystä. 

Pienet tauot: Saatan laittaa jonkun pienen rentoutuksen tai mietiskelyharjoituksen Youtubesta tai Soulspace-sovelluksesta, joiden avulla hetken rauhoitun. Katson tarkkaan, millaisia mietiskelyharjoituksia käytän. En tahdo, että niissä on mitään itämaisiin uskontoihin tai   taikuuteen viittaavaa tai myöskään sellaista, joka pohjaa siihen, että itsestään voi löytää rauhan. Arto Pietikäisen mietiskelyharjoitukset on hyviä! Suosittelen myös enkunkielistä Soulspace-sovellusta, jonka mietiskelyt pohjautuvat Raamattuun.

Raamattu- ja rukoushetket: Ne ovat päivieni perusta. Vaikken ehtisi tai jaksaisi lukea pidempää pätkää, luen edes hetken jotain Psalmeista ja rukoilen vaikka Isä meidän- rukouksen, kuuntelen jonkun saarnan tai hengellistä musiikkia. Ympäröin itseäni Jumalan Sanalla, joka antaa todellista voimaa ja jaksamista, rohkaisua ja lohdutusta. 

Liikunta: on jäänyt ihan liian vähälle tämän raskauden aikana. Silloin tällöin jumppailen jotain pientä nurmikolla, kun lapset on trampalla, ja koitan joskus päästä kävelylle. Liikunnasta tulee vaan niin hyvä olo! Nyt olen päässyt muutamia kertaan kahvakuulaan, joka tekee myös tosi hyvää. Toki monet liikkeet täytyy tehdä oman voinnin mukaan, mutta se on parempi kuin ei mitään! Liikunta on ehdottomasti se, mitä haluaisin tehdä enemmän. 

Terveellinen ruoka: Tekisi mieli kokoajan jotain hyvää, siis esim. hamppareita ja pitsaa. 😁Täytyy olla nyt kuitenkin tarkkana tuon painon kanssa, ettei tule tukala loppuraskaus. Sallin itselleni kyllä herkkuja, mutta koitan syödä myös paljon marjoja ja kasviksia. Syöminen on silti kokoajan mielessä, ja syön usein. 

Tällä kertaa tällainen päivitys. Halusin päivittää jotain muutakin kuin pelkästään uniongelma-aiheisia tekstejä. 😅 Nyt ruoka on valmis, ja pääsen mielipuuhaani: syömiseen. 

Vähemmän on enemmän

On ollut vaikeaa tunnustaa, että olen oikeastaan ollut ja toki vieläkin olen aikamoinen kontrolloija. Koitan pitää kaikkia lankoja käsissä. Ennen perhettä se onnistui tyydyttävästi. Sain pidettyä arjen suurin piirtein sellaisena kuin halusin. Sopivasti liikuntaa, sosiaalisia suhteita, seurakuntaa, Raamattua, ruokaa, kahvia, politiikkaa ja opiskelua/töitä. Toki tuolloin minulla oli välillä ihan liikaa lankoja. En osannut enkä halunnut kieltäytyä hyvistä tarjouksista. Oli kivaa olla monessa mukana, vaikka kulutinkin monesti itseni aika loppuu. Koin kuitenkin, että määrittelen itse elämääni, ruokavaliotani, harrastusteni määrää ja muuta elämääni. 

Sitten löysin sen elämäni miehen, jonka kanssa hioutua. Kyllähän siinä kriisejä käytiin läpi, kun alettiin laittaa elämän lankoja uuteen malliin. Sitten, kun lapsia alkoi tulla, niin siinä sitä oltiinkin. Langat alkoi toden teolla putoilla käsistäni. Kontrolli-minäni joutui kriisiin. Tämän toki tajusin vasta myöhemmin. Olenhan ajatellut olevani hyvinkin joustava ja sopeutuvainen - monessa mukana olleena. Kun pakka laitettiin aivan uusiksi muutaman vuoden sisällä, olikin luvassa kova kriisi kaikkine hormonimyrskyineen lapsen syntymän jälkeen. Siitä alkoi pitkä ahdistus- ja uniongelmakausi, joka jatkuu osittain edelleen. Kokoajan silti paljastuu jotain lisää, kuorta on kuorittu jo sen verran. Alan ymmärtää itseäni ja elämää vähän enemmän. 

Tällä hetkellä elämässä on kausi, jossa langat todella ovat välillä hukassa, enkä pidä sitä vain huonona asiana, vaikka se on vaikeaa hyväksyä. Itse luotan siihen, että langat ovat paremmassa käsissä muualla: Jeesuksen käsissä. Tottakai silti toivoisin, että hallitsisin elämääni sen verran kuin on tarve. Tämä kevät on ollut fyysisesti itselle tosi raskas, ja monella tapaa myös koko tämä pikkulapsiaika, kun väsymys on vaivannut enemmän ja vähemmän. Alkuvuodesta aloimme odottaa kolmatta lastamme, ja se veti taas aivan toistaitoiseksi. Raskausviikot 6-18 kärsin aikamoisesta raskauspahoinvoinnista. Onneksi oksensin sentään vain 3-4 kertaa päivässä, mutta olo oli koko ajan aika karmiva, ja söin oikeastaan koko ajan, koska se oli ainoa, mikä helpotti. Söin yölläkin herätessäni. Edelleen minulla on jonkun verran pahoinvointia (rv23), mutta toki nyt on jo helpottanut. Nyt toista kuukautta seuranani on ollut erittäin voimakas siitepölyallergia, joka on taas vienyt voimia. Se huipentui nyt siihen, että tulin vielä flunssaan. Onneksi se ei ollut sentään koronaa. Mieleni on pysynyt tämän kaiken keskellä ihmeen hyvänä. Olen alkanut oivaltaa hyväksymistä. Nyt on tämä elämänvaihe, ja tässä eletään. Tahtoisin olla niin pirteä, että jaksaisin liikkua tarpeeksi, syödä vain terveellisesti ja touhuta lasten kanssa kaikenlaista aktiviteetistä toiseen, mutta nyt pitää hyväksyä sellainen viisaus, että vähemmän on enemmän. 

 On asioita, joihin en nyt voi vaikuttaa enempää. On elettävä niiden mukaisesti. On muokattava tarpeeni elämäntilanteen mukaan. On kestettävä se, että urheiluni on nyt jumppa pari kertaa kuussa plus se muu, mitä joskus ehdin ja jaksan. Olen alkanut olla enemmän ja enemmän kiitollinen tästä kaikesta rikkaudesta, mitä saan elää. 

Oman elämän langat voivat karata käsistä muissakin tapauksissa. Voi tulla yllättäviä tilanteita, menetyksiä, sairauksia, irtisanomisia tai sitten erilaisia hyviä asioita, kuten itsellä. Itse näen jälkeenpäin, pahimman palon sammuneena, miten hyvä olikaan päästää lopulta irti. Ei se tarkoita, että menettäisi todella kaikki langat. On paljon asioita, joita vielä suurimmaksi osaksi hallitsen, mutta on paljon, joille en voi mitään. Viikko menee ihan uusiksi, kun perhe sairastaa flunssaa. Pettymyksiä tulee, jos tahtoo elää.

Lopulta langat on suurimmassa kädessä.

En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa. 

Eikä se tarkoita, että olen sätkynukke. Jos kontrolliminäni hallitsee minua, olen sätkynukke, vankilassa kaiken paineen ja kontrollin orjana. Jos Jeesus saa hallita, olen todella vapaa. Kannattaa kokeilla.

 

Pelkään ajatuksiani ja tunteitani

Terapiassa, jossa nyt käyn toista vuotta ahdistukseni ja uniongelmieni tähden, täytetään 5-6 kuukauden välein mittarit, joissa mitataan masentuneisuutta, ahdistuneisuutta, psykologista joustavuutta ja tunneulottuvuutta. Täytin ne juuri pari viikkoa sitten, ja ilokseni sain todeta, että kokoajan parempaan suuntaan menee. Askeleeni ovat hitaita; pisteet kohenee pisteen pari kerrallaan, mutta ehkä se on parempi näin kuin sellainen hurja nousu. Seuraisiko sitä hurja lasku? Toki edelleen kehittämisen varaa on. Varsinkin psykologisessa joustavuudessa, joka tarkoittaa sitä, miten kohtaan eteeni tulevia kokemuksia, tunteita ja ajatuksia, ja miten elän menneiden kokemusten kanssa. Mitä parempi psykologinen joustavuuteni on, sitä helpommin selviän vaikeista tunteista, ajatuksista ja tilanteista. 

Olen mennyt siis eteenpäin. Pystyn paremmin hyväksymään sen, että minulla on tällainen ongelma, ja että lasteni vauva-aikaa varjostaa minun ahdistukseni ja uniongelmani. Oikeastaan en enää näe sitä mitenkään hallitsevana asiana, kun katson menneeseen. Pystyn myös elämään sen kivun kanssa, jota saattaa herätä muistellessani esikoisen vauva-aikoja. Tottakai se herättää monenlaisia tunteita, mutta ne on otettava vastaan. En saa menneisyyttä muuttumaan. Tämän täytyi tulla. 

Yksi mittareissa oleva väite, josta piti ympyröidä asteikon sopivin luku, on "Pelkään tunteitani." Tämä on minulle yksi haastavimmista kohdista edelleen, ja itse lisäisin siihen myös vielä ajatukset. Pelkään sitä, että tunteet ja ajatukset saavat minussa ylivallan niin, että en enää hallitse niitä. Pelkään pelkoa ja ahdistusta. Ne on tunteet, joita minun on vaikein hyväksyä itsessäni. Nimenomaan pelko siitä, etten saa unta; ajatukset, jotka liittyvät uneen. Tällä hetkellä koen, että ne ovat ihan ok hallinnassa, mutta tuleeko aika, kun ne taas ottavat ylivallan ja pilaavat täysin yöuneni? Saavatko ne niin voimakkaan otteen joskus vielä? 

Viime yönä heräsin vessaan aivan unisena joskus kolmen maissa. Kun tulin takaisin sänkyyn, huokasin helpotuksesta, että onneksi en ole taas hetkeen alkanunt jännittää, etten saa uudelleen unta yöllä. Tästä ajatuksesta se sitten iski. Hirveä ajatuskamppailu, joka virkisti minua niin, että valvoin kaksi tuntia. "No mutta nythän se jännitys taas tulee? Mitä, jos nyt taas alan valvoa joka yö? Rauhoitut vaan, ja kyllä saat unen. Mieti, mitä unta äsken näit. Mutta eii, nyt tulee jännityksen ja pelon tunne. Et saa unta enää. Ja niin edelleen..." Taas se tuli. Ajatus, jota seurasi ajatuksia ja tunteita, jotka saivat minut valvomaan taas. Tuttu kierre, joka sai minut taas pelkäämään tunteitani. Ehdin yöllä miettiä paljon asiaa. Syytin itseäni siitä, että minulla on uniongelma, johon ei kellään muulla ole avainta kuin minulla. Se johtuu ajatuksistani! Mutta kun en pääse niitä pakoon! Ne vain tulevat!!! Olen tuomittu tähän loppuiäkseni. Muilla voi olla levottomat jalat tai uniapnea, iso suru tai vuorotyö. Minulla ongelma on päänupissa. Kuinka turhauttavaa! Sitten samassa rauhotuin. Ongelmani on se, että pelkään pelkoa. Muistin taas ainoan ratkaisun (rukouksen lisäksi): tunteen hyväksyntä. Annoin sen hirveän koko kroppaa aallon tavoin iskevän pelon tulla, ja olin vain. Se tuli muutaman kerran uudestaan, ja olin vain. Koitin hyväksyä myös turhautumisen. Käänsin kylkeä, luin, kävin syömässä ja tulin petiin unta odottamaan. Lopulta se vielä hetkeksi tulikin, kunnes kuopus heräsi puoli seiskan maissa. Jos alan pelätä pelkoa, se saa minusta otteen. Jos alan pelätä ajatuksiani, ne alkavat hallita minua. Olkoon ne mitä on. Tulkoon silloin yöllä. Minulla ei ole muuta keinoa. Tämä on ainoa tie, jollei Herra vapauta minua täysin peloistani. 

Pidätte minua varmaan ihan sekona, mutta ihmismieli on tällainen taistelukenttä usein. Halusin kirjoittaa tämän siksi, että tiedän keksustelujen pohjalta, että monilla on kaikenlaisia ajatuskulkuja. Ei ehkä tällaisia kuin minulla, jotka saattavat kuulostaa jo ihan tosi oudoilta. Olen silti mielestäni ihan tavallinen nainen, jolla nyt vain kolmenkympin kriisiksi tuli tällainen ihme ahdistus ja ajatusten ylivalta kaiken yhteissummana. Mikäli olet hyvinkin tietämätön tällaisista ajatuskuluista, onnittelen sinua, koska elämä näyttäytyy ehkä hieman helpommalta. Sinunkin on kuitenkin hyvä ymmärtää meitä tippaleipä-aivoja, joilla tunteet ja ajatukset vie niin kovin tilaa ja tekee kaikenmoisia solmuja ja mutkia yksinkertaisiinkin asioihin, kuten uni. Eikun pää tyynyyn vaan! Mikäs ongelma siinä on? Niinpä. 

Kaiken tämän keskellä olen enimmäkseen kiitollinen. Iloakin on paljon enemmän. Tahdon elää tässä ja nyt. Valkovuokot kukkii.  

Miksi nykyihmisen mieli romahtaa niin herkästi?

Olen lukenut viime aikoina paljon elämänkertoja ja historiallisia romaaneja. Useimmiten nuo teokset sijoittuvat 1900-luvun alkuun ja talvi- ja jatkosotien aikaan. Ne on niin mielenkiintoisia! Uskomattomista tilanteista ihmiset ovat selvinneet! Miten Jumala onkaan varjellut, ja miten kirkas usko monilla on tuolloin ollut! Elämä on monesti ollut hurjan rankkaa mutta samalla myös pieniä iloja täynnä. Itselle nuo (useimmiten tosi-)tarinat ovat antaneet paljon ajateltavaa. 

Kuinka paljon onkaan elämä muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana. Ihminen on silti sama, uskoisin. Ihmisen sekä fyysinen että psyykkinen kestävyys luulisi olevan suht vakio ajasta toiseen. Siksi ihmetyttää, miten nuo ihmiset selvisivät kaikesta siitä, mitä köyhyys, nälkä, sodat ja taudit aiheuttivat. Eivätkä kaikki selvinneetkään. Juuri lukemassani kirjassa yksi nainen lopulta jättäytyi sodan jälkeen junan alle, kun ei kestänyt; ja mitä traumoja jättikään sota nuoriin miehiin. Silti noita kirjoja lukiessa ajattelen, että nämä ihmiset pystyivät kestämään enemmän. Nykyään tuntuu, että ihmisten mieli romahtaa paljon herkemmin kuin tuona aikana. 

Ajattelen nyt esimerkiksi vertailukohtana äitejä. Monesti he heräsivät aamuviideltä navettaan, tulivat sieltä takaisin sisälle ja laittoivat tulen uuniin, jotta saivat aamukahvit ja -vellit keitettyä. Tiskit oli tiskattava ja pyykit pyykättävä eikä apuna ollut koneita. Ei ollut vaippoja, soseruokia, eineksiä, mikroja, imureita ja äidinmaidonkorvikkeita (mikäli imetys ei sujunut). Ei ollut Googlea, Buranaa ja Pikku Kakkosta. Nämä äidit vain uurastivat päivästä toiseen, raskaudesta ja synnytyksestä toiseen. Miksi nykyään niin monet ovat lopen uupuneita jo kahden lapsen jälkeen, vaikka moni asia helpottaa arkeamme kaikenlaisista koneista ja keksinnöistä huolimatta? 

Olen paljon miettinyt juuri tuota edellä pohtimaani ristiriitaa. Ajattelen, että se johtuu osittain siitä, että elämä oli tuolloin yksinkertaisempaa. Kuvailisin sitä lankojen avulla. Entisajan äidin käsissä oli paljon lankoja, mutta ne olivat suht lyhyitä ollen lähellä kotipiirissä ja täten suht hallittavissa. Ainoa media oli radio, lehdet ja puskaradio, joita seuraamalla pysyi vähän hollilla maailmanmenosta - niistä, mitä piti tietää. Nykyäidin käsissä on ehkä yhtä paljon lankoja, joista osa on lyhyitä ollen kotona mutta myös suuri osa on pitkiä ulottaen päänsä toiselle puolelle maailmaa. Meidän tulee hallita niin montaa eri osa-aluetta ja vastata niin monen eri tahon odotuksiin. On perhe, koti, koulu, opiskelu, työ, harrastukset, some, yhteisöt, WhatsApit...joka puolelta tulee toiveita, infoa ja odotuksia. Huomaatko pyytäväsi anteeksi, jos vastaat puhelimeesi päivällä saapuneeseen viestiin vasta illalla? Huomaatko ahdistuvasi, kun lapsesi aurinkolasit ovat marketista ostetut eivätkä välttämättä täytä kaikkia standardeja? Huomaatko miettiväsi, oletteko nyt syöneet mahdollisimman monipuolisesti ja ottaneet joka aterian jälkeen pastillit. Oikeasti! Kuinka paljon nykyäidillä on mietittävää, jos yhtään seuraa suosituksia, odotuksia ja omia arvojaan! Enkä sano, etteikö suositukset ole hyvästä. Kaikki ne tahtovat varmasti meille parasta.

Mietitääs, mitkä kaikki tahot vaikuttavat meihin tehdessämme arjen valintoja. Ensinnäkin on omat toiveet ja arvot, joiden pohjalta kasvatamme. Ne ovat geeneistämme, lukemastamme ja ympäristöstämme imettyjä. Niihin vaikuttaa vahvasti elämän- ja maailmankatsomuksemme. On kristillisyyttä, ekologisuutta, eettisyyttä, autonomiaa, feminismiä ja kaikenmoisia muita mismejä. Sitten on ne eri tahot: neuvola, hammaslääkäri, ravitsemusterapeutit, lääkärit, isovanhemmat, lastenhoitajat, opettajat, lait, hallitus, seurakunta, muoti-ilmiöt, vloggaajat ja bloggaajat, tutkimukset ja tiede, luontaistuotemainokset ja naistenlehdet. Ketä kuuntelet? Mikä taho on tarpeeksi vahva auktoriteetti ohjaamaan valintojasi. Itse ainakin väsyn välillä miettimään, mitä kaikkea oikein pitäisi ottaa huomioon. Niinpä useimmiten lohdutan itseäni ajatuksella "kultainen keskitie". 

Jos lapsen hampaat nyt yleensä pesee aamuisin ja iltaisin, se riittää.

Jos syömme yleensä hyvin, ei herkuttelu haittaa.

Jos lapset ovat yleensä paljon pihalla, ei sohvapäivät ole pahasta.

Jos syömme suht monipuolisesti, emme tarvitse muita ravintolisiä kuin D-vitamiinin.

Silti haluan myös, että on tiettyjä sääntöjä ja rajoja, joista pidetään kiinni ja joita valvotaan. En halua liiaksi antaa periksi ohjelmien katsomiselle tai herkuttelulle. On pidettävä jonkinlainen päivärytmi. On huolehdittava, että lapset syö säännöllisesti. On huolehdittava, että he oppivat asioita ikätasoisesti. Siinä on kuitenkin taiteiltava, ettei ota turhaa stressiä asioista. Jos huomaa jonkun asian aiheuttavan liikaa stressiä, on se asia puhuttava jonkun kanssa ja saatava siihen selvyys. Sitten on ne miljoonat muut asiat, joita (ainakin minulla) päässä pyörii. Ne on otettava käsittelyyn yksi kerrallaan, ja mietittävä, mikä todella on tarpeen. Voinko luopua jostain omasta vaatimuksestani? Mistä taas en voi luopua?

Mitä ajatuksia tämä (sekava) blogikirjoitus sinussa herättää?   

Keskustelupalsta-riippuvuus

Nyt on meneillään paastonajan viimeiset viikot. Paastonaika on itselle usein ristiriitaista aikaa. Usein otan jonkun asian, josta paastota, ja se voi tehdä elämästä enemmän tai vähemmän ei-niin-mukavaa. Tosin usein huomaan myös, että on todella vapauttavaa paastota jostain. No, joka tapauksessa, paastonaika on usein sellaista pitkää odotusta. Kunpa tulisi jo ihana ja iloinen pääsiäinen ja kevät! Usein rukoilen, että jollain tavalla Jumala toimisi minussa paastonaikana; kuulisi rukouksiani tai opettaisi jotain. Usein paastonaikana olen todennut, että oma paastoaminen on niin kovin heikkoa ja vajavaista, ja ne odotukset omasta innosta ja virkeydestä ovat kyllä usein jääneet täyttymättä. Silti koen, että paastonajassa on jotain todella hienoa ja merkityksellistä, kuten tänäkin vuonna. 

Olen ollut nyt monen tekijän summana aika heikoilla fyysisesti tänä paastonaikana. Olen ottanut muutamia asioita paaston kohteiksi, mutta jälleen oma voima on ollut vähäistä. Jotenkin tämän heikkouden keskellä olen Jumalan armosta saanut oivaltaa monia asioita. Ensinnäkin, olen tajunnut, miten vähän ymmärrän sitä, mitä Jeesus todella teki ristillä puolestani. Toiseksi - ja mistä nyt enemmän kirjoitan-, olen tajunnut, miten lujassa jotkut tavat ovat minussa, ja miten vaikeaa on päästää irti joistain toimintatavoista. Nyt kerron yhden asian, joka on yksi (pääasiassa haitallinen) toimintatapani:

Minulla on kausia, kun luen paljon netin keskustelupalstoja tietyistä aiheesta (en siis muuten vain). Olen päättänyt ainakin sata kertaa elämäni aikana, että nyt loppuu niiden seuraaminen, koska useimmiten seuraa vain levoton olo ja pelko. Nyt päätin taas, ja tällä kertaa olen aika tosissani. Olen toki ollut ehkä ennenkin, mutta nyt yritän (taas) tosissani. 

Miten ihmiset ovat ennen pärjänneetkään ilman keskustelupalstoja, kaksplussia, vauvapistefiitä ja suomikaksnelosia? Vaiva, kun vaiva, ongelma kuin ongelma, niin sen kysymys ja vastauksia löytyy keskusteluista. Kokeile vaikka! Mäkin oon kokeillut! Aina löytyy joku, joka on miettinyt minua ennen samaa ongelmaa - ja tämä on keskustelupalstojen positiivinen puoli! Aikaisemminkin kirjoitin vertaistuesta, ja sitä kokee saavansa, kun etsii vastauksia. On paljon muitakin, jotka kamppailevat saman ongelman kanssa! Hyvässä lykyssä voi löytää vielä hyvän ratkaisun ongelmaan. Siinä sitten taitaa olla ne hyvät puolet. 

Olen elämäni aikana etsinyt vastauksia erityisesti terveyteen ja viime aikoina lapsiin liittyviin ongelmiin. En ole koskaan itse kysynyt mitään, vaan etsinyt valmiita kysymys-vastaus-ketjuja. Mikä sairaus on kyseessä, kun on koko ajan pientä lämpöä? Lääkkeen X käyttö unettomuuteen. Mitä tehdä, kun vauva heräilee kokoajan? Miksi taapero valvoo yöllä? Kuinka usein syötte särkylääkkeitä? Ensimmäiset raskausoireet. Apua, tikku meni kynnen alle! Outoa vatsakipua alavatsassa. Muutamia nimetäkseni...

Koen, että netin keskustelupalstojen lukemisesta on itselle paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Huomaan, että olen niistä riippuvainen, sillä monesti nyt olen päätöksen jälkeen ajatellut, että no voisin katsoa sieltä, kun joku ongelma tulee mieleen. Jotenkin noloa tunnustaa tämä, että olen niin riippuvainen siitä, millaisia kokemuksia muilla (tuntemattomilla) on, eikä enää oma maalaisjärki ja omat ihmissuhteet riitä. Toki siis edelleenkin varmasti luen netistä asioita, mutta koitan pysyä asiantuntijalinjalla ja esim. blogeissa. Pääni menee sekaisin, kun koitan poimia totuutta miljoonista eri mielipiteistä. Sitten herää toki kysymys, mihin asiantuntijaan voin luottaa? Pyörittääkö lääketeollisuutta vain raha? Voinko luottaa, että se, mitä tutkijat ovat tutkineet, on todella turvallista ja luotettavaa? Pakko kuitenkin vetää raja johonkin, ja vain uskaltaa luottaakin. Oma kokemus sen sitten kertoo. Niin, ja se maalaisjärki. Se tuntuu nykyihmiseltä kadonneen, ja apua, minä taidan kuulua sellaiseen ryhmään! Pois se minusta!

Avartavaa paastonaikaa itse kullekin! ;)

Mitä muut ajattelee musta?

Uskoisin, että jokikinen ihminen joskus miettii, mitä muut ajattelevat hänestä. Tuo ajatus voi ohjata elämän pieniä ja isoja valintoja enemmän tai vähemmän, tai sitten se voi aiheuttaa suunnatonta lisäkuormitusta mielelle. Itse kuulun enemmänkin tuohon jälkimmäiseen. Olen kyllä onneksi pitkälti tehnyt ison linjan päätökset ihan oman mieleni mukaan, kuten opiskelupaikkaan hakeminen, seurusteluasiat ja elämätavat. Vaikka kiltti tyttö olen ollutkin, niin en ole ollut vietävissä esimerkiksi nuoruudessa väärään seuraan. Elämääni ovat ohjanneet elämänkatsomukselliset arvot, mutta sitten on arkielämä, pienet valinnat ja mielen pohdinnat. Voi kuinka olisinkin säästänyt itseäni, kun en niin kovasti miettisi, mitä muut ajattelevat minusta!

Avaan nyt vähän asiaa enemmän.

Minulla on taipumus aina ajatella, olenko häiriöksi. Olin lähiaikoina teellä tuttavilla. Sitä siis ihan tarjottiin, ja oli tosi mukavaa, kuten aina tässä talossa käydessäni. Kuitenkin mieleni käy kamppailua: Mitä jos he eivät nyt enää jaksaisi meitä? Pitäisikö lähteä? Mitä jos ylipäätään he olisivat toivoneet, että vastaan kutsuun kieltävästi? Olenko nyt häiriöksi? Heillä on muutenkin aina vilkasta, menoa ja meininkiä. Samaan aikaan tiedostan, että kukaan muu ei varmaan ajattele näin kuin minä. Rauhoitu ja relaa.

Sitten on myös sen pohtiminen, mitä muut ajattelevat minun sanoistani. Ystäväperhe oli luonamme kylässä. Meillä oli hauskaa, ja juttelimme monenlaisia. Kun he lähtivät, iski ajatukset: Mitähän mä taas puhuin? Puhuinko kaikkea ihan tyhmää? Huomasinko nyt tarpeeksi huomioida heitä? Mitähän ne oikeasti minusta ajattelevat? Pitävätkö ihan lapsellisena? Nykyään onneksi osaan hieman topata ajatuksiani. Ennemmin saatoin jäädä harmittelemaan jotain sanomaani jos en moneksi päiväksi, niin ainakin loppupäiväksi.

Tämänkaltainen ajattelu toki liittyy myös blogiini. Olen saanut rohkeuden nyt kirjoittaa tätä ja jakaa kipeitäkin asioita. Uskallanko jakaa omalla FB-sivullani tämän? Ketkä kaikki sitä lukee? Mitä, jos ne pitää näitä epäjohdonmukaisina ja saman asian ympärillä kiertävänä? Mitä ne ajattelevat minusta, kun jaan nämä muille? Olenko nyt sitten itseäni ja ajatuksiani tyrkyttävä?

Tapauksia olisi vaikka miten paljon! Ongelmani on pitkään ollut muiden miellyttäminen ja sen ajatteleminen, mitä muut oikein ajattelevat minusta. Olen edennyt pieniä tipunaskelia siihen suuntaan, etten niin paljon miettisi sitä. Empaattista luonnettani en tahdo torjua, mutta tahdon säästää itseäni turhalta ajatuskuormalta, koska se on välillä ollut todella kuormittavaa! Ensimmäinen askel on näiden asioiden tunnistaminen, ja sitten tulee niiden ajatusten huomioiminen ja irtipäästäminen. Ajatus voi tulla, mutta en tahdo jäädä siihen kiinni. Annan sen lipua eteenpäin kuin lehti virrassa tai kuin pilvi taivaalla heiluttaen sille. Koetan myös päästä arjen pienten valintojen suhteen siihen, että pohtisin, mitä itse haluan. Ei sen tarvitse tarkoittaa itsekyyttä vaan rehellisyyttä. Kipeää on sen näkeminen, että itse asiassa olen ollut epärehellinen, kun olen koittanut elää muiden mielipiteiden mukaan. En ole silloin ollut rehellinen sen suhteen, mitä oikeasti haluan ja millainen olen.

Opiskeluaikoina olin ystäväpariskunnan vieraana. Miespuolinen ystäväni kysyi, haluatko kahvia. Aloin kierrellä ja kaarrella, että noo, jos tekin otatte, ja siis ei mua varten vaan tarvitse keittää. Viisas ystäväni totesi, että hän kysyi HALUATKO kahvia, ei sitä, ottaako muut. Sano nyt suoraan vaan, että haluat. Ja niin sanoin. Tuntui niin hyvältä! (Tämä samainen ystäväni koulutti minua muutenkin välillä liiallisen empaattisuuteni kanssa, ja siitä kiitos sulle, M, jos joskus tätä luet! 😉)

Vuoropuhelua itseni kanssa

                                                Kaunis hääkoristeemme meni rikki. 

Säästin kädestä irronneet palat liimaamista varten, 

mutta tänä aamuna kuitenkin totesin itkunsekaisesti, 

ettei sitä tarvitse korjata. 

Se kuvaa hyvin minua. Toinen on suht ehjä, toinen rikki.  

 

- Olen niin rikki. Olen pettynyt itseeni. En pääse tästä eteenpäin.

- Olet kyllä jo toisaalta kehittynytkin. Olet hyväksynyt asiaa.

- En vain silti pääse uniongelmastani enkä jännityksestä ja murehtimisesta.

- No, pitkä tosiaan on ollut tie, mutta sitä se nyt on.

- Miksi juuri minä? Miksi joudun kamppailla tällaisen asian kanssa? Miksen vaan voi nukkua? Miksi pitää olla tällainen herkkis?

- Se on sinun kipusi, sinun kipusi. Jokaisella on omansa.

- Niin, mutta ei tällaista. Ei tällaista kipua ole kellään!!

- Sinulle ei sentään ole käynyt mitään traagista. Ei menetyksiä ja isoja suruja.

- Se tästä niin ärsyttävän tekeekin, kun olen tehnyt pienestä asiasta niin suuren ongelman. Oikeasti kaikki on niin hyvin, mutta sitten kehitän asiasta kuin asiasta ongelman, jota murehdin. Olen niin heikko ja herkkä. Kyllä ihmisen pitäisi osata nukkua.

- Niin, toki tuo on kurjaa, kun ei saa nukuttua. Väsyttää ja pelottaa vähäisen unen seuraukset. Siitä kuitenkin selviää paremmin, kun oppii vain hyväksymään asiaa.

- Yöllä vaan on niin hirveää, kun pyörii jaa pyörii, ja kello näyttää 4.35, ja tajuat, että olet jo yli tunnin pyörinyt, ja parin tunnin päästä jo saattaa eka lapsi herätä. Paniikki iskee.

- Tiedän. Se on nyt kovaa. Nyt on oltava armollinen itselleen. On muitakin, joilla on sama ongelma. Kyllä sinä selviät.

- Niin, sitten on luottamus Jumalaan. Se on kovilla. Voisin hyvin käyttää yöllä valvoessani ajan rukoukseen, mutta en vain pysty. En pysty nähdä Jeesusta helposti silloin. Huudan vain itsekkäästi omaa hätääni.

- Jeesus odottaa, että huudat häntä avuksi.

- Mutta tahdon kiittää, tahdon iloita, tahdon luottaa! Voi TAHDON niin paljon, mutta en kykene.

- Jeesus laittaa meidät tilanteisiin, joissa vaihtoehdot on vähissä. Hän riisuu meidät omista luuloista, omasta voimasta.

- Se on tosi rankkaa! Voisiko Hän toimia jotenkin toisella tavalla mun kohdalla!?

- Tahtoisitko jonkun toisen tavan? Mikä se olisi? Olisiko se helpompi kantaa?

- Niin. Ei kai. Kai Herra tietää, mitä itse kullekin sallii.

En siis edes tahdo korjata omaa kättäni. 

Tapahtukoon Sinun tahtosi. 

Se on parempi kuin omani. 

Itsekin rukoilit niin, Jeesus, kun pitkäperjantain piina lähestyi.

Vertailua ja vertaistukea

Koko elämän teemme paljon vertailua suhteessa toisiin ihmisiin. Vertailu johtaa useimmiten siihen, että tunnemme itsemme huonommaksi, koitamme olla enemmän tai muuta kuin olemme tai pönkitämme egoamme, kun olemme parempia kuin toinen. Sitten on vertaistuki. Se taas useimmiten johtaa siihen, että huomaamme, ettemme ole ajatustemme ja ongelmiemme kanssa yksin, vaan on joku toinenkin, joka on kokenut samaa. Se kummasti helpottaa.

(Huomautus: Tästä tulee nyt vähän pidempi postaus, kun hieman kertoilen elämäni vaiheista.)

Minulla oli lapsena aika hyvä itsetunto. En juuri vertaillut; mitä nyt joskus oli kateellinen jostain vaatteista tai vempaimista. Meillä oli kuitenkin kaikkea, mitä tarvitsi, enkä ollut niin vaativakaan. Yläasteiässä alkoi vähitellen vertailu. Muistan, että erityisesti kauniit, muotitietoiset tytöt saivat minut aina vertailemaan ja tuntemaan itseni huonommaksi, vaikkei se heidän syynsä ollut. Pärjäsin kuitenkin suht hyvin, eikä suurempia ongelmia ainakaan muistaakseni ollut. Lukio oli mukavaa aikaa: oli kavereita, harrastuksia, seurakuntanuoria, leirejä ja reissuja. Silloin alkoi kuitenkin raskas vaihe, koska toisilla alkoi olla poikakavereita, ja itsellä alkoi paha akne. Vertailu alkoi. Miksi tuolla ei ole finnin finniä? Itsetuntoni säilyi silti ihmeen hyvänä. Pääsin tuosta ongelmasta vasta 23-vuotiaana rajun A-vitamiinikuurin jälkeen. 

Olen aina ollut suht etevä opiskelija, joten en paljoa vertaillut tuloksista. Pääsin lukiosta suoraan Opettajankoulutuslaitokseen. Muutto Hämeenlinnaan ja opiskelun alku sujui muuten hienosti, mutta aika pian huomasin, että olen aika lailla ainoa meidän ryhmässä, joka ei seurustele. Olin jo ehtinyt lukiossa kokea siitä paineita, ja se jatkui koko opiskeluajan. Vertailin aina todella helposti itseäni niihin, jotka seurustelee. Tiesin itse, että kyse ei ole siitä, etten kelpaisi kenellekään, vaan ei vaan ollut tullut vastaan sitä, jonka kanssa kolahtaa. Paljon kaikenlaisia juttuja, mutta ei sitä oikeaa. Olinko liian nirso? Mitä ne muut ajattelivat musta? Olinko surkea, säälittävä ja yksinäinen? Jälkikäteen ajateltuna oli ihan mahtavaa, että sain viettää ne vuodet vapaasti. Kunpa olisin säästänyt itseäni siltä jatkuvalta kaipaukselta. 

Se kipu oli silloin vain niin totta. Se alkoi muuttaa muotoaan, kun valmistuttiin, ja opiskelikaverit alkoi saada lapsia. Muistan, kun viimeinenkin meidän kahdeksan porukasta (paitsi minä) alkoi odottaa vauvaa. Oltiin kokoontuneena yhden perheen luona, ja kaikki puhuivat vaan raskaudesta, vauvoista ja lapsista. Yksi opiskelukaverin mies sentään kysyi minultakin jotain (tai näin minusta silloin tuntui). Menin vessaan, ja itkin. Itkin hillittömästi. Minulla ei ole edes miestä, kenen kanssa saada lapsia! Milloin on minun vuoroni? 

No, tulihan se. Tuli minun vuoroni. 27-vuotiaana löysin sen kauan kaivatun. Ihmeellistä! Tiesin heti, että se oli hän, vaikka ei ollutkaan ihan sitä, mitä odotin. Sitten olikin vertailun suhteen rauhallista muutama vuosi. Oli häät, yhteenmuutto ja elämän opettelu yhdessä. Sitten tuli esikoisen syntymän aika, ja siitä alkoi tämä viimeisin kamppailuni. Vertailu unesta ja nukkumisesta. Mikään muu vertailu ei tällä hetkellä vedä vertoja sille! Toki vertailen siisteystasoa, liikuntaharrastuksia ynnä muita, mutta suurimmasta kivusta tekee isoimmat vertailut. Mutta kun se vertailu ei auta. Ei auttanut miesasiassakaan.

Mikä sitten on vuosien varrella auttanut? Enemmänkin vertaistuki. Kun löysin jonkun. joka kokee samaa. Joku toinen sinkku, toinen lapseton, toinen finninaama, toinen uniongelmainen, toinen rintakumia käyttänyt imettäjä, toinen vatsavaivasen äiti ja toinen sotkuisen kodin omistaja. On se jännä, miten se ikään kuin heti tiputtaa osan kuormasta pois, vaikka ei viekään kipua. Aina vertaistukea ei helpolla löydy, eikä tietenkään ole hyvä eristäytyä vain samankaltaisten seuraan. Joskus on kipunsa kohdattava ihan yksinkin. Tosin olen senkin suuruuden alkanut vähitellen tajuta, että kun on Jumalan kanssa, niin on aina enemmistössä. Siis ihan oikeasti, on joku, joka oikeasta ymmärtää ja jakaa taakan, ja joka lopulta ottaa kaikki kivut pois.

Tuntuu, että usein kirjoitan näistä kivuista ja ongelmista, mutta niidenhän kanssa sitä kamppaillaan. Tahdon, että joku voisi näistä omista pohdinnoista löytää jotain pienenpientä helpotusta omiin asioihin, koska fakta on, että jokaisella on joku asia, jonka kanssa kamppailee. Silloin on helpompi nähdä ne hyvätkin asiat, kun osaa käsitellä ongelmiaan. 

Isoveljen vertaistukea pikkuveljelle

Minkä asian tähden sinä vertailet? Mitä muuttaisit elämässäsi, jos saisit itse päättää? Mihin kaipaisit vertaistukea?

Löydätkö vertaistukea? Auttaisiko ainakin tieto siitä, ettet ole yksin. Kaikilla on jokin asia, jota pohtivat. Uskaltaisitko jakaa asiasi jonkun ystävän tai luotettavan ihmisen kanssa? Se voisi helpottaa kuormaasi. Toivottavasti kevätauringon pilkahdukset auttavat sinua näkemään, mitä sinulla on, vaikka se olisi tilanteessasi vaikeaa. 

Ojentautuminen sen mukaan, mitä et näe

 Vanhempi poikamme (3v) pohtii nyt kovasti enkeleitä ja sitä, missä Jeesus on. Tänä aamuna hän kyseli, onko enkelit meidän pihalla, ja sitten hän totesi, että Jeesuskin on pihalla. Luin samalla Raamattua, ja kuinka ollakaan sieltä nousi esiin jae, jonka poikani oli opetellut syksyllä pyhäkoulussa. Tuo kohta oli pitkään meidän seinällä kirjoitettuna liitutauluun, josta sitä sitten kertailimme. 

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan. 

Ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. 

Siinä se oli silmieni edessä! Selitin, että emme näe enkeleitä ja Jeesusta, mutta he silti todella ovat tässä, ja sen mukaan elämme. Joku saattaa nyt ajatella, että mitä lapsi nyt ymmärtää tuostakin kohdasta, mutta itse olen sitä mieltä, että lapset ovat viisaampia näissä asioissa kuin osaamme aavistaakaan. Sanoohan Jeesuskin, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Lapselle ei ole ongelma eikä mikään, ettei hän näe Jeesusta, mutta silti Jeesus on.  

Mietin tätä samaa asiaa myös meidän moniin ongelmakohtiin ja odotuksiin. Odotamme parantumista, parempaa oloa, rukousvastauksia ja ihmissuhteiden eheytymistä. Itsellä tuossa hetkessä oli kamppailua samojen pysyviltä tuntuvien kipujeni kanssa, väsymyksen ja uniongelmapohtimisieni, kanssa. Tämä jae kuitenkin lohdutti monella tapaa. Siitä huolimatta, että kipu tuntuu sydämessä, ruumiissa ja mielessä, elän jo uutta! Vaikka ei siltä aina tunnu, tietoisuus siitä jo helpottaa. 

Mitä tämä voisi olla käytännössä? Mehän olemme ihmisiä, jotka tarvitsemme kaikenmoisia keinoja pitääksemme mielemme kiinni totuudessa, oikeassa ja hyvässä. Joskus tekisi mieli heittää MIELENI naulakkoon hetkeksi, ja elää vain, mutta se kun ei ole mahdollista. On vain opittava elämään mieleni kanssa. Ajattelen, että isoa roolia näyttelee hyväksyntä. Yllä oleva kohta löytyy Heprealaiskirjeen luvusta 11. Samaisen kirjeen lopussa on eeittäin viisas jae: Tyytykää siihen,. mitä teillä on. Se on avain niin moneen. Onnellisuus on olosuhteiden hyväksymistä. Jos jotain asiaa ei voi muuttaa tai muuttuminen on hidasta (kuten allekirjoittaneella), on kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä ja tyytyä TAI syyllistyä, pettyä ja katkeroitua. Tänä aamuna, kun aloin panikoida viideltä aamulla sitä, etten saa taas unta enempää, syytin ensin itseäni: "Nyt, kun lapsetkin nukkuu niin hyvin, sulla ois mahis nukkua kunnon yö, mutta ei; sen sijaan sä annat taas tolle lapselliselle pelolle vallan., ja siksi olet taas väsynyt. Oi miksi, miksi?" Sitten rauhotuin, ja ajattelin, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä taas tämä tilanne, koska uni ei tule käskemällä. Elän nyt tämän tilanteen mukaan, koska en voi muuta! Helpompi olo itsellä on, jos harjoittelen hyväksymistä kuin annan katkeruudelle vallan. Lopulta vielä hetkeksi nukahdinkin, kun rauhotuin. 

Tyytykää siihen, mitä teillä on ei ole helppo kotiläksy, mutta miksi me kaikesta niin helpolla haluaisimme päästä?