Ojentautuminen sen mukaan, mitä et näe

 Vanhempi poikamme (3v) pohtii nyt kovasti enkeleitä ja sitä, missä Jeesus on. Tänä aamuna hän kyseli, onko enkelit meidän pihalla, ja sitten hän totesi, että Jeesuskin on pihalla. Luin samalla Raamattua, ja kuinka ollakaan sieltä nousi esiin jae, jonka poikani oli opetellut syksyllä pyhäkoulussa. Tuo kohta oli pitkään meidän seinällä kirjoitettuna liitutauluun, josta sitä sitten kertailimme. 

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan. 

Ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. 

Siinä se oli silmieni edessä! Selitin, että emme näe enkeleitä ja Jeesusta, mutta he silti todella ovat tässä, ja sen mukaan elämme. Joku saattaa nyt ajatella, että mitä lapsi nyt ymmärtää tuostakin kohdasta, mutta itse olen sitä mieltä, että lapset ovat viisaampia näissä asioissa kuin osaamme aavistaakaan. Sanoohan Jeesuskin, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Lapselle ei ole ongelma eikä mikään, ettei hän näe Jeesusta, mutta silti Jeesus on.  

Mietin tätä samaa asiaa myös meidän moniin ongelmakohtiin ja odotuksiin. Odotamme parantumista, parempaa oloa, rukousvastauksia ja ihmissuhteiden eheytymistä. Itsellä tuossa hetkessä oli kamppailua samojen pysyviltä tuntuvien kipujeni kanssa, väsymyksen ja uniongelmapohtimisieni, kanssa. Tämä jae kuitenkin lohdutti monella tapaa. Siitä huolimatta, että kipu tuntuu sydämessä, ruumiissa ja mielessä, elän jo uutta! Vaikka ei siltä aina tunnu, tietoisuus siitä jo helpottaa. 

Mitä tämä voisi olla käytännössä? Mehän olemme ihmisiä, jotka tarvitsemme kaikenmoisia keinoja pitääksemme mielemme kiinni totuudessa, oikeassa ja hyvässä. Joskus tekisi mieli heittää MIELENI naulakkoon hetkeksi, ja elää vain, mutta se kun ei ole mahdollista. On vain opittava elämään mieleni kanssa. Ajattelen, että isoa roolia näyttelee hyväksyntä. Yllä oleva kohta löytyy Heprealaiskirjeen luvusta 11. Samaisen kirjeen lopussa on eeittäin viisas jae: Tyytykää siihen,. mitä teillä on. Se on avain niin moneen. Onnellisuus on olosuhteiden hyväksymistä. Jos jotain asiaa ei voi muuttaa tai muuttuminen on hidasta (kuten allekirjoittaneella), on kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä ja tyytyä TAI syyllistyä, pettyä ja katkeroitua. Tänä aamuna, kun aloin panikoida viideltä aamulla sitä, etten saa taas unta enempää, syytin ensin itseäni: "Nyt, kun lapsetkin nukkuu niin hyvin, sulla ois mahis nukkua kunnon yö, mutta ei; sen sijaan sä annat taas tolle lapselliselle pelolle vallan., ja siksi olet taas väsynyt. Oi miksi, miksi?" Sitten rauhotuin, ja ajattelin, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä taas tämä tilanne, koska uni ei tule käskemällä. Elän nyt tämän tilanteen mukaan, koska en voi muuta! Helpompi olo itsellä on, jos harjoittelen hyväksymistä kuin annan katkeruudelle vallan. Lopulta vielä hetkeksi nukahdinkin, kun rauhotuin. 

Tyytykää siihen, mitä teillä on ei ole helppo kotiläksy, mutta miksi me kaikesta niin helpolla haluaisimme päästä?