Olen lukenut viime aikoina paljon elämänkertoja ja historiallisia romaaneja. Useimmiten nuo teokset sijoittuvat 1900-luvun alkuun ja talvi- ja jatkosotien aikaan. Ne on niin mielenkiintoisia! Uskomattomista tilanteista ihmiset ovat selvinneet! Miten Jumala onkaan varjellut, ja miten kirkas usko monilla on tuolloin ollut! Elämä on monesti ollut hurjan rankkaa mutta samalla myös pieniä iloja täynnä. Itselle nuo (useimmiten tosi-)tarinat ovat antaneet paljon ajateltavaa.
Kuinka paljon onkaan elämä muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana. Ihminen on silti sama, uskoisin. Ihmisen sekä fyysinen että psyykkinen kestävyys luulisi olevan suht vakio ajasta toiseen. Siksi ihmetyttää, miten nuo ihmiset selvisivät kaikesta siitä, mitä köyhyys, nälkä, sodat ja taudit aiheuttivat. Eivätkä kaikki selvinneetkään. Juuri lukemassani kirjassa yksi nainen lopulta jättäytyi sodan jälkeen junan alle, kun ei kestänyt; ja mitä traumoja jättikään sota nuoriin miehiin. Silti noita kirjoja lukiessa ajattelen, että nämä ihmiset pystyivät kestämään enemmän. Nykyään tuntuu, että ihmisten mieli romahtaa paljon herkemmin kuin tuona aikana.
Ajattelen nyt esimerkiksi vertailukohtana äitejä. Monesti he heräsivät aamuviideltä navettaan, tulivat sieltä takaisin sisälle ja laittoivat tulen uuniin, jotta saivat aamukahvit ja -vellit keitettyä. Tiskit oli tiskattava ja pyykit pyykättävä eikä apuna ollut koneita. Ei ollut vaippoja, soseruokia, eineksiä, mikroja, imureita ja äidinmaidonkorvikkeita (mikäli imetys ei sujunut). Ei ollut Googlea, Buranaa ja Pikku Kakkosta. Nämä äidit vain uurastivat päivästä toiseen, raskaudesta ja synnytyksestä toiseen. Miksi nykyään niin monet ovat lopen uupuneita jo kahden lapsen jälkeen, vaikka moni asia helpottaa arkeamme kaikenlaisista koneista ja keksinnöistä huolimatta?
Olen paljon miettinyt juuri tuota edellä pohtimaani ristiriitaa. Ajattelen, että se johtuu osittain siitä, että elämä oli tuolloin yksinkertaisempaa. Kuvailisin sitä lankojen avulla. Entisajan äidin käsissä oli paljon lankoja, mutta ne olivat suht lyhyitä ollen lähellä kotipiirissä ja täten suht hallittavissa. Ainoa media oli radio, lehdet ja puskaradio, joita seuraamalla pysyi vähän hollilla maailmanmenosta - niistä, mitä piti tietää. Nykyäidin käsissä on ehkä yhtä paljon lankoja, joista osa on lyhyitä ollen kotona mutta myös suuri osa on pitkiä ulottaen päänsä toiselle puolelle maailmaa. Meidän tulee hallita niin montaa eri osa-aluetta ja vastata niin monen eri tahon odotuksiin. On perhe, koti, koulu, opiskelu, työ, harrastukset, some, yhteisöt, WhatsApit...joka puolelta tulee toiveita, infoa ja odotuksia. Huomaatko pyytäväsi anteeksi, jos vastaat puhelimeesi päivällä saapuneeseen viestiin vasta illalla? Huomaatko ahdistuvasi, kun lapsesi aurinkolasit ovat marketista ostetut eivätkä välttämättä täytä kaikkia standardeja? Huomaatko miettiväsi, oletteko nyt syöneet mahdollisimman monipuolisesti ja ottaneet joka aterian jälkeen pastillit. Oikeasti! Kuinka paljon nykyäidillä on mietittävää, jos yhtään seuraa suosituksia, odotuksia ja omia arvojaan! Enkä sano, etteikö suositukset ole hyvästä. Kaikki ne tahtovat varmasti meille parasta.
Mietitääs, mitkä kaikki tahot vaikuttavat meihin tehdessämme arjen valintoja. Ensinnäkin on omat toiveet ja arvot, joiden pohjalta kasvatamme. Ne ovat geeneistämme, lukemastamme ja ympäristöstämme imettyjä. Niihin vaikuttaa vahvasti elämän- ja maailmankatsomuksemme. On kristillisyyttä, ekologisuutta, eettisyyttä, autonomiaa, feminismiä ja kaikenmoisia muita mismejä. Sitten on ne eri tahot: neuvola, hammaslääkäri, ravitsemusterapeutit, lääkärit, isovanhemmat, lastenhoitajat, opettajat, lait, hallitus, seurakunta, muoti-ilmiöt, vloggaajat ja bloggaajat, tutkimukset ja tiede, luontaistuotemainokset ja naistenlehdet. Ketä kuuntelet? Mikä taho on tarpeeksi vahva auktoriteetti ohjaamaan valintojasi. Itse ainakin väsyn välillä miettimään, mitä kaikkea oikein pitäisi ottaa huomioon. Niinpä useimmiten lohdutan itseäni ajatuksella "kultainen keskitie".
Jos lapsen hampaat nyt yleensä pesee aamuisin ja iltaisin, se riittää.
Jos syömme yleensä hyvin, ei herkuttelu haittaa.
Jos lapset ovat yleensä paljon pihalla, ei sohvapäivät ole pahasta.
Jos syömme suht monipuolisesti, emme tarvitse muita ravintolisiä kuin D-vitamiinin.
Silti haluan myös, että on tiettyjä sääntöjä ja rajoja, joista pidetään kiinni ja joita valvotaan. En halua liiaksi antaa periksi ohjelmien katsomiselle tai herkuttelulle. On pidettävä jonkinlainen päivärytmi. On huolehdittava, että lapset syö säännöllisesti. On huolehdittava, että he oppivat asioita ikätasoisesti. Siinä on kuitenkin taiteiltava, ettei ota turhaa stressiä asioista. Jos huomaa jonkun asian aiheuttavan liikaa stressiä, on se asia puhuttava jonkun kanssa ja saatava siihen selvyys. Sitten on ne miljoonat muut asiat, joita (ainakin minulla) päässä pyörii. Ne on otettava käsittelyyn yksi kerrallaan, ja mietittävä, mikä todella on tarpeen. Voinko luopua jostain omasta vaatimuksestani? Mistä taas en voi luopua?
Mitä ajatuksia tämä (sekava) blogikirjoitus sinussa herättää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti