Vähemmän on enemmän

On ollut vaikeaa tunnustaa, että olen oikeastaan ollut ja toki vieläkin olen aikamoinen kontrolloija. Koitan pitää kaikkia lankoja käsissä. Ennen perhettä se onnistui tyydyttävästi. Sain pidettyä arjen suurin piirtein sellaisena kuin halusin. Sopivasti liikuntaa, sosiaalisia suhteita, seurakuntaa, Raamattua, ruokaa, kahvia, politiikkaa ja opiskelua/töitä. Toki tuolloin minulla oli välillä ihan liikaa lankoja. En osannut enkä halunnut kieltäytyä hyvistä tarjouksista. Oli kivaa olla monessa mukana, vaikka kulutinkin monesti itseni aika loppuu. Koin kuitenkin, että määrittelen itse elämääni, ruokavaliotani, harrastusteni määrää ja muuta elämääni. 

Sitten löysin sen elämäni miehen, jonka kanssa hioutua. Kyllähän siinä kriisejä käytiin läpi, kun alettiin laittaa elämän lankoja uuteen malliin. Sitten, kun lapsia alkoi tulla, niin siinä sitä oltiinkin. Langat alkoi toden teolla putoilla käsistäni. Kontrolli-minäni joutui kriisiin. Tämän toki tajusin vasta myöhemmin. Olenhan ajatellut olevani hyvinkin joustava ja sopeutuvainen - monessa mukana olleena. Kun pakka laitettiin aivan uusiksi muutaman vuoden sisällä, olikin luvassa kova kriisi kaikkine hormonimyrskyineen lapsen syntymän jälkeen. Siitä alkoi pitkä ahdistus- ja uniongelmakausi, joka jatkuu osittain edelleen. Kokoajan silti paljastuu jotain lisää, kuorta on kuorittu jo sen verran. Alan ymmärtää itseäni ja elämää vähän enemmän. 

Tällä hetkellä elämässä on kausi, jossa langat todella ovat välillä hukassa, enkä pidä sitä vain huonona asiana, vaikka se on vaikeaa hyväksyä. Itse luotan siihen, että langat ovat paremmassa käsissä muualla: Jeesuksen käsissä. Tottakai silti toivoisin, että hallitsisin elämääni sen verran kuin on tarve. Tämä kevät on ollut fyysisesti itselle tosi raskas, ja monella tapaa myös koko tämä pikkulapsiaika, kun väsymys on vaivannut enemmän ja vähemmän. Alkuvuodesta aloimme odottaa kolmatta lastamme, ja se veti taas aivan toistaitoiseksi. Raskausviikot 6-18 kärsin aikamoisesta raskauspahoinvoinnista. Onneksi oksensin sentään vain 3-4 kertaa päivässä, mutta olo oli koko ajan aika karmiva, ja söin oikeastaan koko ajan, koska se oli ainoa, mikä helpotti. Söin yölläkin herätessäni. Edelleen minulla on jonkun verran pahoinvointia (rv23), mutta toki nyt on jo helpottanut. Nyt toista kuukautta seuranani on ollut erittäin voimakas siitepölyallergia, joka on taas vienyt voimia. Se huipentui nyt siihen, että tulin vielä flunssaan. Onneksi se ei ollut sentään koronaa. Mieleni on pysynyt tämän kaiken keskellä ihmeen hyvänä. Olen alkanut oivaltaa hyväksymistä. Nyt on tämä elämänvaihe, ja tässä eletään. Tahtoisin olla niin pirteä, että jaksaisin liikkua tarpeeksi, syödä vain terveellisesti ja touhuta lasten kanssa kaikenlaista aktiviteetistä toiseen, mutta nyt pitää hyväksyä sellainen viisaus, että vähemmän on enemmän. 

 On asioita, joihin en nyt voi vaikuttaa enempää. On elettävä niiden mukaisesti. On muokattava tarpeeni elämäntilanteen mukaan. On kestettävä se, että urheiluni on nyt jumppa pari kertaa kuussa plus se muu, mitä joskus ehdin ja jaksan. Olen alkanut olla enemmän ja enemmän kiitollinen tästä kaikesta rikkaudesta, mitä saan elää. 

Oman elämän langat voivat karata käsistä muissakin tapauksissa. Voi tulla yllättäviä tilanteita, menetyksiä, sairauksia, irtisanomisia tai sitten erilaisia hyviä asioita, kuten itsellä. Itse näen jälkeenpäin, pahimman palon sammuneena, miten hyvä olikaan päästää lopulta irti. Ei se tarkoita, että menettäisi todella kaikki langat. On paljon asioita, joita vielä suurimmaksi osaksi hallitsen, mutta on paljon, joille en voi mitään. Viikko menee ihan uusiksi, kun perhe sairastaa flunssaa. Pettymyksiä tulee, jos tahtoo elää.

Lopulta langat on suurimmassa kädessä.

En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa. 

Eikä se tarkoita, että olen sätkynukke. Jos kontrolliminäni hallitsee minua, olen sätkynukke, vankilassa kaiken paineen ja kontrollin orjana. Jos Jeesus saa hallita, olen todella vapaa. Kannattaa kokeilla.

 

Pelkään ajatuksiani ja tunteitani

Terapiassa, jossa nyt käyn toista vuotta ahdistukseni ja uniongelmieni tähden, täytetään 5-6 kuukauden välein mittarit, joissa mitataan masentuneisuutta, ahdistuneisuutta, psykologista joustavuutta ja tunneulottuvuutta. Täytin ne juuri pari viikkoa sitten, ja ilokseni sain todeta, että kokoajan parempaan suuntaan menee. Askeleeni ovat hitaita; pisteet kohenee pisteen pari kerrallaan, mutta ehkä se on parempi näin kuin sellainen hurja nousu. Seuraisiko sitä hurja lasku? Toki edelleen kehittämisen varaa on. Varsinkin psykologisessa joustavuudessa, joka tarkoittaa sitä, miten kohtaan eteeni tulevia kokemuksia, tunteita ja ajatuksia, ja miten elän menneiden kokemusten kanssa. Mitä parempi psykologinen joustavuuteni on, sitä helpommin selviän vaikeista tunteista, ajatuksista ja tilanteista. 

Olen mennyt siis eteenpäin. Pystyn paremmin hyväksymään sen, että minulla on tällainen ongelma, ja että lasteni vauva-aikaa varjostaa minun ahdistukseni ja uniongelmani. Oikeastaan en enää näe sitä mitenkään hallitsevana asiana, kun katson menneeseen. Pystyn myös elämään sen kivun kanssa, jota saattaa herätä muistellessani esikoisen vauva-aikoja. Tottakai se herättää monenlaisia tunteita, mutta ne on otettava vastaan. En saa menneisyyttä muuttumaan. Tämän täytyi tulla. 

Yksi mittareissa oleva väite, josta piti ympyröidä asteikon sopivin luku, on "Pelkään tunteitani." Tämä on minulle yksi haastavimmista kohdista edelleen, ja itse lisäisin siihen myös vielä ajatukset. Pelkään sitä, että tunteet ja ajatukset saavat minussa ylivallan niin, että en enää hallitse niitä. Pelkään pelkoa ja ahdistusta. Ne on tunteet, joita minun on vaikein hyväksyä itsessäni. Nimenomaan pelko siitä, etten saa unta; ajatukset, jotka liittyvät uneen. Tällä hetkellä koen, että ne ovat ihan ok hallinnassa, mutta tuleeko aika, kun ne taas ottavat ylivallan ja pilaavat täysin yöuneni? Saavatko ne niin voimakkaan otteen joskus vielä? 

Viime yönä heräsin vessaan aivan unisena joskus kolmen maissa. Kun tulin takaisin sänkyyn, huokasin helpotuksesta, että onneksi en ole taas hetkeen alkanunt jännittää, etten saa uudelleen unta yöllä. Tästä ajatuksesta se sitten iski. Hirveä ajatuskamppailu, joka virkisti minua niin, että valvoin kaksi tuntia. "No mutta nythän se jännitys taas tulee? Mitä, jos nyt taas alan valvoa joka yö? Rauhoitut vaan, ja kyllä saat unen. Mieti, mitä unta äsken näit. Mutta eii, nyt tulee jännityksen ja pelon tunne. Et saa unta enää. Ja niin edelleen..." Taas se tuli. Ajatus, jota seurasi ajatuksia ja tunteita, jotka saivat minut valvomaan taas. Tuttu kierre, joka sai minut taas pelkäämään tunteitani. Ehdin yöllä miettiä paljon asiaa. Syytin itseäni siitä, että minulla on uniongelma, johon ei kellään muulla ole avainta kuin minulla. Se johtuu ajatuksistani! Mutta kun en pääse niitä pakoon! Ne vain tulevat!!! Olen tuomittu tähän loppuiäkseni. Muilla voi olla levottomat jalat tai uniapnea, iso suru tai vuorotyö. Minulla ongelma on päänupissa. Kuinka turhauttavaa! Sitten samassa rauhotuin. Ongelmani on se, että pelkään pelkoa. Muistin taas ainoan ratkaisun (rukouksen lisäksi): tunteen hyväksyntä. Annoin sen hirveän koko kroppaa aallon tavoin iskevän pelon tulla, ja olin vain. Se tuli muutaman kerran uudestaan, ja olin vain. Koitin hyväksyä myös turhautumisen. Käänsin kylkeä, luin, kävin syömässä ja tulin petiin unta odottamaan. Lopulta se vielä hetkeksi tulikin, kunnes kuopus heräsi puoli seiskan maissa. Jos alan pelätä pelkoa, se saa minusta otteen. Jos alan pelätä ajatuksiani, ne alkavat hallita minua. Olkoon ne mitä on. Tulkoon silloin yöllä. Minulla ei ole muuta keinoa. Tämä on ainoa tie, jollei Herra vapauta minua täysin peloistani. 

Pidätte minua varmaan ihan sekona, mutta ihmismieli on tällainen taistelukenttä usein. Halusin kirjoittaa tämän siksi, että tiedän keksustelujen pohjalta, että monilla on kaikenlaisia ajatuskulkuja. Ei ehkä tällaisia kuin minulla, jotka saattavat kuulostaa jo ihan tosi oudoilta. Olen silti mielestäni ihan tavallinen nainen, jolla nyt vain kolmenkympin kriisiksi tuli tällainen ihme ahdistus ja ajatusten ylivalta kaiken yhteissummana. Mikäli olet hyvinkin tietämätön tällaisista ajatuskuluista, onnittelen sinua, koska elämä näyttäytyy ehkä hieman helpommalta. Sinunkin on kuitenkin hyvä ymmärtää meitä tippaleipä-aivoja, joilla tunteet ja ajatukset vie niin kovin tilaa ja tekee kaikenmoisia solmuja ja mutkia yksinkertaisiinkin asioihin, kuten uni. Eikun pää tyynyyn vaan! Mikäs ongelma siinä on? Niinpä. 

Kaiken tämän keskellä olen enimmäkseen kiitollinen. Iloakin on paljon enemmän. Tahdon elää tässä ja nyt. Valkovuokot kukkii.