Kyllä meidän lapset sitten!

Näin ajattelin vielä ennen lapsia ja esikoisen ollessa ihan vauva. Kyllä meidän lapset sentään on sitten sellaisia ja tällaisia, eikä meidän lapset sitten semmoista. Tekeekin aika ilkeetä ja samalla tosi hyvää, kun lyödään märkä rätti silmille. Tässä hieman maistiaisia viimeisen puolen vuoden mietteistä:

Kyllä meidän lapset sitten…

• syö kaikkia eri värisiä kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Muistan, kun eräs oppilaani sanoi syövänsä välipalaksi välillä varsiselleriä. Kyllä meidänkin lapset sitten, ajattelin. Esikoisemme sai varmaan yliannostuksen marjoista vauvana, kun nyt ei 4-vuotiaalle mene ei mustikka, mansikka eikä vadelma saati sitten kirpsakammat. Puskista sentään söi punaherukoita. Joskus jäisinä syö muutaman mustikan. Muuten marjat saa hänet kakomaan. Kyse on siis enemmän rakenteesta kuin mausta. Kakkosemme on hieman monipuolisempi syöjä, ja toki tuo ykkönen syö porkkanaa, paprikaa, kurkkua, banaania ja omenaa. Sekin on hei jo aika paljon! 

• tottelevat vanhempiansa. Ajattelin oikeasti, että kyllä minä nyt omiin lapsiin saan kurin. Mikä epätoivo iskeekään, kun illalla nukkumaan mennessä en enää keksikää, millä uhkaisin ja kiristäisin, että saisin ne hiljaiseksi. Ei tepsi mitkään kirjojen opit ja vinkit siinä vaiheessa, kun alkaa pelleilyhuutelu - ainakaan mulla. Kai se on joku auktoriteettijuttu. Kun isä pistää lapset nukkumaan, ne yleensä nukahtaa 5 minuutissa kiltisti. No, onneksi toinen edes saa ne nukkumaan. Sitten on tuo pelleily ja kiusanteko. Kaikenmaailman konsteja pitää kokeilla, että eivät hyppisi silmille. Jäähypenkki, ohjelmakielto, siivoustarrat. En anna periksi. Rajat kuuluu olla. 

• ovat kohteliaita. Niin, lapseni kyllä sitten tervehtivät, halaavat jne. Ouh, etkö nyt voisi sanoa kummitädille moikka, kun hän on leikkinyt kanssasi koko päivän. Sentään kiitoksen he osaavat sanoa ruuan jälkeen. Ruokapöydässä ei myöskään pelleillä, ei yhtään! En salli sitä, että pöydästä rampataan pois välillä tai muuten pelleillään, mutta käytännössä asia on jotenkin osoittautunut vaikeammaksi kuin aluksi ajattelin. Olen harkinnut vöitä, joilla sitoa lapset ruokailun ajaksi penkkiin kiinni (tuo oli oikeasti vitsi, älkää tehkö lasua). Joskus tekisi myös vaan mieli laittaa ohjelma pyörimään ruokailun ajaksi, että ei alkaisi mikään pelleily tai inttäminen, mutta eihän se ratkaisisi ongelmaa. 

• ovat reippaita ja urheilullisia. Olen itse aina pitänyt urheilusta ja liikunnasta, ja tottakai oletan, että lapsenikin ovat innokkaita. Toki he ovat vielä pieniä, mutta esikoisemme tuntuu olevan enemmän työ- kuin urheilumies, mikä sinänsä on toki hienoakin! Onhan isänsäkin innostunut myöhemmin urheilusta, ja itse kyllä pidän siitä, että työhommat kiinnostaa! Huvitti vaan, kun harjoiteltiin vähän pallonheittoa kunnan leikkimielisiä kisoja varten. Meidän 2-vuotias heitteli innokkaasti, ja sitten aina 4-vuotiaan vuoron koittaessa pyysin häntä tulemaan heittämään. Niinpä hän heitti yhden, ja jatkoi saman tien pihan kiertämistä jollain vehkeellä päristen. Aina toki välissä tuli heittämään, mutta ei tainnut edes jäädä katsomaan, mihin pallo lensi, kun hommat kutsui. Sitten tuo reippaus. Jälleen kerran meidän esikoisen kohdalla sanon "huoh". Ollaan oltu jo puoli tuntia 2-vuotiaan kanssa pihalla, kun esikoinen pääsee sinne. Hän haahuilee eteisessä, katsoo ikkunasta, istuu laittamaan kenkiä, haaveilee ja unohtaa, mitä oli tekemässä. Onneksi se taitaa olla kiinni asiasta, sillä kun isä pyytää lähtemään työpaikalleen mukaan tai mönkijän kyytiin, niin johan vaatteet on päällä joutuisasti.

• 

Eihän meidän lapset sitten…

• puhele rumia ja tyhmiä: Nyt on menossa ihan mahdoton kakka-pissa-vaihe; siis niin ärsyttävä, ettei rajaa. Ihan kuin maailmassa ei olisi muita sanoja, ja sitten on vähitellen mukaan tullut myös perse ja paska. Meillä ei käytetä kirosanoja, joten niitä onneksi ei vielä ole kuulunut, mutta en mä kyllä tykkää noista edellämainituistakaan - varsinkaan ruokapöydässä! Muutenkin ruokapöytäkäyttäytyminen on välillä sellaista, että hävettää. Toki siis puutumme siihen, mutta tuntuu, ettei minun puuttumisesta ole mitään hyötyä. Jälleen kerran isä kyllä saa nää paremmin ruotuun. Nyt pitäisi vaan keksiä eri keinoja, millä rauhottaa ruokailutilanteet. Itse ajattelen, että kaikki se yltäkylläisyys ja ravitseva ruoka, jota meillä on, ansaitsee kunnioituksen, eikä siihen hetkeen kuuluu minkäänlainen pelleily. Miksi tällaisten hyvien periaatteiden opettaminen on niin koettelevaa? Onneksi sentään siitä on päästy, että ruokarukouksen aikana ei siunata "kakkaa". (Nolottaa edes sanoa tämä ääneen.)

• lyö ja kiusaa toisia: Mistä tämäkin tulee? Lapset kyllä todistaa sen, että perisynti on meissä pienestä pitäen. Eivät ole todellakaan nähneet, että meillä olisi lyöty tai haukuttu tyhmäksi, mutta sieltä ne vaan tulevat, kun veljekset tappelevat. Siitä toki joutuu heti jäähylle, jos lyö. Se ei vaan ole missään olosuhteissa sallittua, ja sitten pyydetään anteeksi. Silti se harmittaa äitiä mahottomasti! Tai kun lapsi saa hirveän kohtauksen, kun jokin asia ei mene niinkuin hän haluaisi, ja hän haukkuu tyhmäksi, lyö ja potkii (toki onneksi pian rauhoittuen). Näissä tilanteissa tulee hieman toivoton olo: Olenko tehnyt jotain väärin, kun lapsi toimii noin. Sitten rauhoitan itseäni, että kai tämä on nyt sitä tunnesäätelyn opettelua. Siihen lapsi nyt meitä tarvitsee, eikä hän opi sitä yksin, vaan tarvitsee ohjaustamme. 

Miksi kerroin nämä? Kerroin, koska nämä ovat yllättäneet itseäni, saaneet kokemaan häpeää, epätoivoa ja pettymystä, enkä usko, että olen ainoa vanhempi, joka tällaisia tunteita kokee. Näissä tilanteissa tarvitsen todella viisautta, ja sitä usein ylhäältä pyydänkin. Ei ole helppo laji vanhemmuus ei, mutta ei se voi tähtitiedettäkään olla, koska se on yksi luonnollisimmista asioista maailmassa. Yllättävän paljon se tarvitsee vaan päättäväisyyttä ja lujuutta sekä rakkautta, läheisyyttä ja aikaa. <3

Näistä kaikista huolimatta rakastan olla äiti, rakastan lapsiani ja tätä elämää ylipäätään. Lapset ovat Herran lahja, ja nämäkin suurimmaksi osaksi kuitenkin oikein ihania ja suht helppoja. Kiitollinen olen.