keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Uusi sivu on aennut


Ihana syksyinen ilma. Yksi on töissä, yksi viskarissa, yksi kerhossa ja yksi syö sydänmuroja lattialta. Minä taas halusin hieman avata mieltäni. Katselen aina välillä ulos kauneuteen ja hörpin kahvia. Kaikki on hyvin, vaikka mieli meinaa todistaa välillä muuta. Olen oppinut todella paljon viimeisen kuukauden aikana, ja mistäs muusta kuin kestoaiheesta: unesta ja unettomuudesta. Nyt koen, että muutos on alkanut. Löysin nimittäin jotain, mikä oikeasti voi auttaa. Tähän mennessä olen epätoivoisesti etsinyt, miettinyt, tuskaillut, märehtinyt, pelännyt, jännittänyt, RUKOILLUT, pettynyt. Englannin kielen verbi struggle (kamppailu) kuvaa täydellisesti sitä tilaa. Sitä se on totisesti ollut. Mieleni on ollut välillä ihan sairaan lujilla, ja koko kesän se on ollut tosi lujilla sisäisen kamppailun tähden. Välillä se on ilmennyt fyysisesti, välillä syvenevänä ahdistuksena. 

Muistan elokuisen päivän, kun kuulin kahdesta rukousvastauksesta. Olin iloinen, ja samalla surullinen: Milloin on minun vuoro? Milloin Jumala autat minua tässä? Miksi koko avioliiton alun ja pikkulapsiajan minun pitää tuhlata energiaa tähän ongelmaan ja olla väsynyt? Olisinkin väsynyt vain lasten tähden!

Sitten selailin Facebookin Nuku paremmin-ryhmää, ja yksi kommentti auttoi minua tekemään löydön: Daniel Erichsenin The Sleep Coach Schoolin Youtube-kanavan. Uskon, että se oli rukousvastaus. Se oli jotain uutta ja erilaista. Ensimmäistä kertaa joku kertoi, mistä on kyse, ja asia on hyvin yksinkertainen. Syy on VALVOMISEN PELKO. Pelkään yli kaiken valvomista, ja siitä on tullut uhka. Myös ratkaisu kerrottiin. Sekin on yksinkertainen. Kouluta mielesi siihen, ettei valvominen olekaan uhka, ja lopulta alat nukkua, kun valvominen ei ole uhka. Ihan näin yksinkertaistahan se ei ole, ja kun on viisi vuotta kouluttanut mieltään siihen, että valvominen on hirveä uhka, jota pitää pelätä, vie se kauan aikaa ennekuin mieleni oppii siitä pois. 

Olen kuitenkin päässyt muun muassa seuraavien ajatusten avulla eteenpäin:

  • Valvominen ei ole vaarallista. Tähän mennessä mielessäni on ollut vaan ne kaikki uhkakuvat siitä, miten valvomiseni saa aikaan sydänoireita, Alzheimerin tautia tai sokeritautia. Kanavalla kuitenkin kumotaan valvomisen suora yhteys sairauksiin. Se helpottaa huomattavasti asiaa! Jos valvominen ei ole vaarallista, miksi pelkään sitä. Toki valvominen lisää muisti- ja keskittymisvaikeuksia, päänsärkyjä, kolotuksia, hermostuneisuutta yms., mutta se ei ole kuolemanvakavaa. Inhoan edelleen väsymystä ja tukkoista oloa, mutta se on vain se olo.

  • Minun ei tarvitse tehdä mitään uneni eteen. Kaikki, mitä yritän tehdä uneni eteen, itse asiassa lisää unettomuutta, koska se tuo mukanaan paineen: Tämän avulla minä nukun. Siispä kaikki mahdolliset yritykset auttaa unta ei oikeasti auta. Mikäli nuo samat asiat rentouttaa ja saa ajatuksia unesta pois, ne voivat todella auttaa, mutta vain siksi, koska nautit siitä. Ei siksi, että koitat saada unen sen avulla. Tämäkin helpotti! Ei tarvitse miettiä, että mitä jos oikein harjoittelisin rentoutuksia, niin lopulta ne auttaisivat. Se kuulostaa niin työläältä. Vapauttavampaa on olla yrittämättä yhtään mitään.
  • Olet normaali. Tämä on yksi isommista asioista, jotka helpotti minua. On normaalia, että unesta tekee tällaisen ongelman ja miljoona sivuongelmaa samaan aiheeseen liittyen. Kun siitä tulee uhka, pelkokeskus muistaa sen, ja ongelma vain kasvaa. Tärkeintä olisi saada vakuutettua itselle, että oikeasti ei ole mitään pelättävää. 
  • Tärkeintä ei ole nukutut tunnit, vaan miten suhtaudut uneen. Olen analysoinut ahkerasti aamuisin: Milloin nukahdin? Miten nukuin? Heräsinkö monesti? Valvoinko? Otinko lisää lääkettä? Unettoman ongelmana onkin tuo mittaaminen, mutta se mittaaminen lisää paineita. Nyt olisikin tärkeää vaihtaa näkökulmaa: Aamulla voisi analysoida, miten lempeä ja hyvä olit itsellesi yöllä? Olitko myötätuntoinen, vaikka valvoitkin? Olitko kiltti itsellesi, etkö soimannut itseäsi? Ja vaikka soimasitkin, selvisit siitä.
  • Keskisty kaikkeen siihen, mikä on hyvää ja mikä pitää sinut kiinni elämässä. Toisin sanoen anna uniajatuksille mahdollisimman vähän polttoainetta. Mitä enemmän luet ja puhut unesta, sitä enemmän se saa valtaa tilaa ajatuksissa. Kaikki märehtiminen unen ympärillä lisää ongelmaa. Sen sijaan tee kivoja asioita, keskityä kaikkeen muuhun. Tee se lomamatka, jota et kyennyt tehdä univaikeutesi takia. Mene salille, vaikka alla olisi huono yö.
Oikeasti käytännössä tämä on aika vaikeaa. Kun olet viisi vuotta pelännyt iltoja, öitä, aikaisia aamuja, seuraavia sumuisia päiviä, niin miten lakata yhtäkkiä pelkäämästä? Tie ei olekaan helppo eikä helpotus odota vielä nurkan takana, mutta uskon, että vähitellen saan koulutettua mieltäni ja rauhoitettua pelkokeskusta. Unettomien suurin ongelma on hyperarousalty, ylikiihtyneisyys, ylivirittyneisyys, joka syntyy paineesta, jännityksestä ja pelosta. Siihen ei ole muuta keinoa kuin tehdä jotain, mistä nauttii, koittaa puhua itselleen lempeästi ja luottaa omaan kroppaan, että uni kyllä jossain vaiheessa voittaa. Pelolle en nyt voi mitään. Voi myös muistuttaa, että todellisuudessa ei ole mitään pelättävää. 

Olen jo päässyt askeleita eteenpäin. Sitten taas pelko valtaa enemmän. 
Se on osa tätä prosessia, mutta nyt tiedän, että minulla on toivoa.




Välillä koen hitusen vapauden tunnetta. Ripaus tunteesta, jota tunnet tällaisen maiseman edessä. Tuuli tuivertaa kasvoja, edessä on avaraa.

maanantai 8. elokuuta 2022

Huonojen päivien tsekkipiste


Huonoja öitä tulee, ja sen jälkeen tuppaa usein valitettavasti olemaan vaikeita päiviä - erityisesti henkisesti. Se on varma. Se on oikeastaan varmin asia tässä unijutussa. Tulee pelkoja, tulee ajatuksia, tulee jännityksiä, tulee huolia ja unihuolia. Silloin on pidettävä muistissa monia oppeja, jotka olen oppinut vuosien varrella ja erityisesti nyt neurocycle-sovelluksen aikana (ks. https://www.neurocycle.app/). Näitä voi soveltaa murheeseen kuin murheeseen:

  • What you think most grows --> ajattelun voima on todella suuri! Se on minun suurin vastustajani, eli se on kesytettävä ja koulutettava. En pääse mihinkään peloistani ja ajatuksistani. Ekan huonon yön jälkeen alkaa ajatuskehä: taas se iskee, ja useimmiten seuraava yö todella meneekin huonosti, koska olen valmiiksi sitä jännittänyt koko edellisen päivän. Sitten siihen taas tottuu, ja kierteen voi katkaista. Kun saan päähäni sen, että tämä on vain hetki, ja että taas tulee parempia aikoja, selviän nopeammin ja paremmin.
  • Yksi negatiivinen ajatus tarvitsee kolme positiivista ajatusta, jotta se negatiivinen "kumotaan". Tämä on tärkeää eritoten niinä päivinä, kun mieli on täynnä seuraavanlaisia negatiivisia ajatuksia: "En pääse tästä ikinä." "My life sucks." "Miksi juuri minä?" "Joudun aina tähän samaan pisteeseen." "Vihaan itseäni tämän ongelman takia." Nämä ajatukset kertovat valetta, että olen yhtä kuin ongelmani, ja niinpä en pääsekään eteenpäin. Siispä, kun on vaikea päivä, sitä hanakammin on muutettava ajatuksia positiiviseksi, koska ne on tosimpia kuin negatiiviset ja ne parantavat minun aivoja parempaan suuntaan. Se antaa voimaa kestää väsymystä, voimaa olla sinnikäs. Voimaa jaksaa nähdä hyvät asiat.
  •  Pidä yllä visiota ja unelmaa tulevaisuudesta: Jonain päivänä pääsen unettoman identiteetistä, herään virkeänä ajatuksissa kaikkea muuta kuin viime yön uni. Tulevia menoja ei väritä pelko huonosti nukutuista öistä eikä ne vaikuta mihinkään päätöksiini. Kipu hälvenee päivä päivältä, olen iloisempi ja rauhallisempi. Huomaan, että olen päässyt lääkkeestä ja elän tervettä elämää!  
Tänään on ollut sellainen "huono päivä", kun kaikkia ajatuksia varjostaa se kipu siitä, että taas olen tässä pisteessä jännittämässä ja pelkäämässä seuraavaa yötä, seuraavaa aikasta aamua, ja että en vieläkään ole päässyt tästä. Tänään on kuitenkin ollut ihan hyvä päivä. Kävin kaverilla kahvilla nuorimman kanssa, pääsin metsään mieheni kanssa mustikkaan ja olen ollut ihan iloinen varjoista huolimatta. Olen todella koittanut tehdä noiden kolmen pisteen mukaisesti. Uskon, että se kantaa hedelmää. En voi muutakaan. En halua enkä suostu vaipumaan epätoivoon. 


tiistai 10. toukokuuta 2022

Kuinka olla ajattelematta ajatusta, jota ei saisi ajatella?


 Tiedättehän sen, miten vaikeaa on olla ajattelematta jotain, mitä käsketään olla ajattelematta?

"Älä ajattele, ettet saa unta." 

Se on ärsyttävintä, mitä sanotaan tässä vaiheessa. Kyllähän minä hyvänen aika tiedän, että se ajatus ei helpota yhtään. Se on kaiken tämän syy ja seuraus.

Vaikka voin nyt paremmin kuin koko tämän haastavan viisivuotisjakson aikana, on uniongelma minulla edelleen. Moni asia on mennyt parempaan suuntaan, mutta en vieläkään ole oppinut keinoja itseni rauhoittamiseen, kun väärät ajatukset iskevät. Vääriksi sanon niitä, jotka estävät minua nukahtamasta. Välillä toki jokin todellinenkin murhe estää nukahtamisen, mutta sen ymmärtää. Jokukin ilta aloin pohtia sodan kauheuksia, ja sen takia nukahtaminen kesti. Suurin ja ainoa murhe, joka minut oikeasti ja toistuvin kausin pitää hereillä, on vain ja ainoastaan murhe siitä, etten nukahda. Inhimilliset huolet ja murheet osaan jo aika hyvin käsitellä, mutta sitä ajatusta en, etten saa unta.

Luen kirjaa, silmät painuu kiinni ihanan raukeaan oloon. Nyt voisi alkaa nukkumaan. Tsädäm! Yksi ajatus: et saa unta, ja uni karkasi kauaksi tulevaisuuteen. Kurkkua kuristaa. Sydänalaa puristaa. Kuinka kauan tässä taas menee?

Miten siis olla ajattelematta ajatusta, jota ei saisi ajatella, joka pilaa iltasi ja yösi, murtaen jaksamistasi, sitä, mitä minä olen. Se häiritsee vaimona ja äitinä olemista. Se haittaa liikuntaharrastusta. Periksi en silti anna. Tähän on löydyttävä keino, ja aion selvittää sen.

Koita olla viisi minuuttia ajattelematta valkoista karhua. Katso kellosta aika. Onnistuitko?



torstai 24. maaliskuuta 2022

Kolmannen kohdalla helpotti!


Kirjoitettu loka-marraskuun vaihteessa 2021:

Kolmas lapsemme on nyt kuukauden vanha. Ajattelin kirjoittaa ajatuksia kolmannen vauvavuoden alusta. Ajatuksiani siitä, miten on mennyt, miltä on nyt tuntunut ja mitä uusi arki on nyt käytännössä. 

Kuukauden aikana on ehtinyt olla monenlaisia ajatuksia ja tunteita, ja tuntuu kuin synnytyksestä olisi jo kuukausia! Niin hassua tämä vauvaelämä on  hormonivuoristoratoineen. Samaan aikaan elää ihan sumussa, ja samaan aikaan perhe- ja muu elämä jatkuu vanhaan tapaan. Minulle tämä sopii paremmin kuin pelkkä vauvakupla. Se vauvakupla ensimmäisen kanssa ei vaan sopinut minulle, ja ahdistuin. Toki siihen muutakin liittyi, mistä olen aiemmin kirjoittanut, mutta nyt, kun on jatkettava vaihdikasta arkea 2- ja 4- vuotiaiden kanssa, ei ehdi niin kiinnittää huomiota hormonimyrskyihin. Toki välillä on todella rankkaa, kun on hirveä väsymys, ja pojat pelleilee, riitelee ja koettelee, ja tahtoisin vaan paeta vauvan kanssa hetkeksi johonkin. Samalla se kaikki meteli, kakat kalsareissa ja nelivuotiaan uhma on tervetullut muistutus siitä, että minulla on tällainen suuri kutsumus olla äiti ja hoitaa näitä ihanuuksia. Nyt ei ole aikaa romahtaa. Nyt ei ole aikaa antaa ajatuksilleen, väsymykselle ja ahdistukselle liikaa tilaa. Äläkä ymmärrä väärin. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta olen antanut ajatusteni, väsymyksen ja tunteiden hallita minua liikaa. On enemmän kuin NORMAALIA tuntea väsymystä, kun on neljän vuoden sisällä saatu kolme lasta. On enemmän kuin OK välillä harmistua ja ahdistua, jos en niinä hetkinä saa välillä unta, kun voisi lapsien taholta nukkua. Sitä vaan sattuu, ja sitten mennään sen mukaan. Ei aina tarvitse olla helppoa ja vain mukavaa, vaikka tunnustaudun aika mukavuudenhaluiseksi joissain asioissa. On enemmän kuin TAVALLISTA kokea kaikenmoisia ajatusmyllerryksiä, kun on juuri synnyttänyt, imetyshormonit on päällä ja univaje painaa. 

Nämä edellä mainitut ovat vain minun suurimpia koetinkiviä. En meinaa kestää sitä väsymystä, koska se muistuttaa niin paljon minua siitä ahdistuksesta, mikä tuli sekä ekan että tokan jälkeen. Joudun muistuttamaan itselleni noita edellä mainittuja virkkeitä. Nyt, kun ollaan oltu flunssassa (myös 1kk:n vanha vauvamme), on univajetta vielä enemmän, ja se lisää kaikkea ajatusmyllerrystä ja pelkoja. Viimeksi ahdistus iski voimakkaana 6 viikkoa synnytyksen jälkeen. Nyt odotan tuota ”haamurajaa”, ja mietin, että tuleeko se silloin? Samalla tavallaan toivon, että josko sitä nyt ei tulisi! Samalla koitan rauhoitella itseä: jos se tulee, niin siitä selvitään. Nyt, kun väsymys on suurta, koitan samalla muistuttaa itselle, että jos koen jännitystä, pelkoa, sekavia ajatuksia ja ahdistusta, se johtuu univajeesta ja hormoneista, eikä se ole vaarallista. Se on hyvinkin normaalia, eikä siihen kannata sen enempää jäädä vatvomaan. Huomaan, että meinaan tehdä tavanomaisista asioista tällöin ongelmia, kuten päikkäreiden nukkumisesta, kahvin juonnista ja syömisistä. Panikoin, jos en pääsekään päikkäreille tai saakaan unta, jos pääsen. Pohdin, missä kohden kannattaa juoda kahvia, jotten piristy liikaa, jos vaikka sattuisinkin pääsemään päikkäreille, ja saisinkin sitten unta. Nyt osaan jo nähdä nämä. 

Maaliskuussa 2022:

Onpas blogi jäänyt vähälle, kun tuli kolmas lapsi. Kysyn vaan, että miten jotkut äidit ehtii tai jaksaa tehdä jotain vlogeja ja blogeja pienten lasten kera. Toki meidänkin pikkuinen nukkuu välillä pitkiä päikkäreitä, mutta jotenkin ei vaan aika ja jaksaminen riitä kirjoittamiseen. Illalla monesti mietin, että tästä ja tästäkin pitäisi kirjoittaa, mutta en halua olla enää ruudun kimpussa iltaisin, joten sitten tämä blogi on vaan jäänyt ja jäänyt. 

Miten sitten on mennyt nyt? Itse asiassa yllättävän hyvin! Olen todella kiitollinen tästä elämästä juuri nyt. Tietyt kivut eivät ole väistyneet, kuten nukahtamisongelma, mutta paljon on tullut hyvää, ja olen monessa mielessä pirteämpi ja iloisempi. Ajatella, että saan kokea tätä! Saan kokea, mitä on vauva-aika ilman ahdistusta! Saan kokea, mitä on tavallinen huono ja ärsyttävä päivä ilman painostavaa ahdistavaa oloa! Saan kokea, mitä on nauttia pikkuvauva-ajasta! Romahdusta ei tullut. Oli vaikeita fiiliksiä, oli kipuakin, mutta se ei tullut jäädäkseen. Se ei saanut otetta! Kiitos Jeesus!!! 

Tavallaan välillä kiitän siitäkin, että univaikeus ei ole täysin lähtenyt. Se saa miettimään, että lopulta ongelmani ovat hyvin pieniä - eritoten tässä maailmanajassa. Olen kuitenkin päässyt niin paljon eteenpäin mieleni kanssa. Olen iloinnut esimerkiksi siitä, että pääsin pakkomielteisistä päikkäreistä. Itse asiassa kolmannen kohdalla olen nukkunut vähiten päikkäreitä, vaikka ajattelisi, että nyt niitä eniten tarvisi! Moni asia on tasapainoisempaa, kun on jo oppinut hitusen jotain niin avioliitosta kuin perhe-elämästä yleensä. En stressaa läheskään niin paljoa kuin ennen pienistä asioista. Ainoastaan jonkin sortin tautipelko on edelleen, että siinä vielä on haastetta mielelle.

Kiitollisuus. Se on päällimmäisenä. Ilo omasta perheestä, omasta paikasta juuri nyt. 


perjantai 24. syyskuuta 2021

Kyllä meidän lapset sitten!

Näin ajattelin vielä ennen lapsia ja esikoisen ollessa ihan vauva. Kyllä meidän lapset sentään on sitten sellaisia ja tällaisia, eikä meidän lapset sitten semmoista. Tekeekin aika ilkeetä ja samalla tosi hyvää, kun lyödään märkä rätti silmille. Tässä hieman maistiaisia viimeisen puolen vuoden mietteistä:

Kyllä meidän lapset sitten…

  • syö kaikkia eri värisiä kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Muistan, kun eräs oppilaani sanoi syövänsä välipalaksi välillä varsiselleriä. Kyllä meidänkin lapset sitten, ajattelin. Esikoisemme sai varmaan yliannostuksen marjoista vauvana, kun nyt ei 4-vuotiaalle mene ei mustikka, mansikka eikä vadelma saati sitten kirpsakammat. Puskista sentään söi punaherukoita. Joskus jäisinä syö muutaman mustikan. Muuten marjat saa hänet kakomaan. Kyse on siis enemmän rakenteesta kuin mausta. Kakkosemme on hieman monipuolisempi syöjä, ja toki tuo ykkönen syö porkkanaa, paprikaa, kurkkua, banaania ja omenaa. Sekin on hei jo aika paljon! 
  • tottelevat vanhempiansa. Ajattelin oikeasti, että kyllä minä nyt omiin lapsiin saan kurin. Mikä epätoivo iskeekään, kun illalla nukkumaan mennessä en enää keksikää, millä uhkaisin ja kiristäisin, että saisin ne hiljaiseksi. Ei tepsi mitkään kirjojen opit ja vinkit siinä vaiheessa, kun alkaa pelleilyhuutelu - ainakaan mulla. Kai se on joku auktoriteettijuttu. Kun isä pistää lapset nukkumaan, ne yleensä nukahtaa 5 minuutissa kiltisti. No, onneksi toinen edes saa ne nukkumaan. Sitten on tuo pelleily ja kiusanteko. Kaikenmaailman konsteja pitää kokeilla, että eivät hyppisi silmille. Jäähypenkki, ohjelmakielto, siivoustarrat. En anna periksi. Rajat kuuluu olla. 
  • ovat kohteliaita. Niin, lapseni kyllä sitten tervehtivät, halaavat jne. Ouh, etkö nyt voisi sanoa kummitädille moikka, kun hän on leikkinyt kanssasi koko päivän. Sentään kiitoksen he osaavat sanoa ruuan jälkeen. Ruokapöydässä ei myöskään pelleillä, ei yhtään! En salli sitä, että pöydästä rampataan pois välillä tai muuten pelleillään, mutta käytännössä asia on jotenkin osoittautunut vaikeammaksi kuin aluksi ajattelin. Olen harkinnut vöitä, joilla sitoa lapset ruokailun ajaksi penkkiin kiinni (tuo oli oikeasti vitsi, älkää tehkö lasua). Joskus tekisi myös vaan mieli laittaa ohjelma pyörimään ruokailun ajaksi, että ei alkaisi mikään pelleily tai inttäminen, mutta eihän se ratkaisisi ongelmaa. 
  • ovat reippaita ja urheilullisia. Olen itse aina pitänyt urheilusta ja liikunnasta, ja tottakai oletan, että lapsenikin ovat innokkaita. Toki he ovat vielä pieniä, mutta esikoisemme tuntuu olevan enemmän työ- kuin urheilumies, mikä sinänsä on toki hienoakin! Onhan isänsäkin innostunut myöhemmin urheilusta, ja itse kyllä pidän siitä, että työhommat kiinnostaa! Huvitti vaan, kun harjoiteltiin vähän pallonheittoa kunnan leikkimielisiä kisoja varten. Meidän 2-vuotias heitteli innokkaasti, ja sitten aina 4-vuotiaan vuoron koittaessa pyysin häntä tulemaan heittämään. Niinpä hän heitti yhden, ja jatkoi saman tien pihan kiertämistä jollain vehkeellä päristen. Aina toki välissä tuli heittämään, mutta ei tainnut edes jäädä katsomaan, mihin pallo lensi, kun hommat kutsui. Sitten tuo reippaus. Jälleen kerran meidän esikoisen kohdalla sanon "huoh". Ollaan oltu jo puoli tuntia 2-vuotiaan kanssa pihalla, kun esikoinen pääsee sinne. Hän haahuilee eteisessä, katsoo ikkunasta, istuu laittamaan kenkiä, haaveilee ja unohtaa, mitä oli tekemässä. Onneksi se taitaa olla kiinni asiasta, sillä kun isä pyytää lähtemään työpaikalleen mukaan tai mönkijän kyytiin, niin johan vaatteet on päällä joutuisasti.

Eihän meidän lapset sitten…

  • puhele rumia ja tyhmiä: Nyt on menossa ihan mahdoton kakka-pissa-vaihe; siis niin ärsyttävä, ettei rajaa. Ihan kuin maailmassa ei olisi muita sanoja, ja sitten on vähitellen mukaan tullut myös perse ja paska. Meillä ei käytetä kirosanoja, joten niitä onneksi ei vielä ole kuulunut, mutta en mä kyllä tykkää noista edellämainituistakaan - varsinkaan ruokapöydässä! Muutenkin ruokapöytäkäyttäytyminen on välillä sellaista, että hävettää. Toki siis puutumme siihen, mutta tuntuu, ettei minun puuttumisesta ole mitään hyötyä. Jälleen kerran isä kyllä saa nää paremmin ruotuun. Nyt pitäisi vaan keksiä eri keinoja, millä rauhottaa ruokailutilanteet. Itse ajattelen, että kaikki se yltäkylläisyys ja ravitseva ruoka, jota meillä on, ansaitsee kunnioituksen, eikä siihen hetkeen kuuluu minkäänlainen pelleily. Miksi tällaisten hyvien periaatteiden opettaminen on niin koettelevaa? Onneksi sentään siitä on päästy, että ruokarukouksen aikana ei siunata "kakkaa". (Nolottaa edes sanoa tämä ääneen.)
  • lyö ja kiusaa toisia: Mistä tämäkin tulee? Lapset kyllä todistaa sen, että perisynti on meissä pienestä pitäen. Eivät ole todellakaan nähneet, että meillä olisi lyöty tai haukuttu tyhmäksi, mutta sieltä ne vaan tulevat, kun veljekset tappelevat. Siitä toki joutuu heti jäähylle, jos lyö. Se ei vaan ole missään olosuhteissa sallittua, ja sitten pyydetään anteeksi. Silti se harmittaa äitiä mahottomasti! Tai kun lapsi saa hirveän kohtauksen, kun jokin asia ei mene niinkuin hän haluaisi, ja hän haukkuu tyhmäksi, lyö ja potkii (toki onneksi pian rauhoittuen). Näissä tilanteissa tulee hieman toivoton olo: Olenko tehnyt jotain väärin, kun lapsi toimii noin. Sitten rauhoitan itseäni, että kai tämä on nyt sitä tunnesäätelyn opettelua. Siihen lapsi nyt meitä tarvitsee, eikä hän opi sitä yksin, vaan tarvitsee ohjaustamme. 

Miksi kerroin nämä? Kerroin, koska nämä ovat yllättäneet itseäni, saaneet kokemaan häpeää, epätoivoa ja pettymystä, enkä usko, että olen ainoa vanhempi, joka tällaisia tunteita kokee. Näissä tilanteissa tarvitsen todella viisautta, ja sitä usein ylhäältä pyydänkin. Ei ole helppo laji vanhemmuus ei, mutta ei se voi tähtitiedettäkään olla, koska se on yksi luonnollisimmista asioista maailmassa. Yllättävän paljon se tarvitsee vaan päättäväisyyttä ja lujuutta sekä rakkautta, läheisyyttä ja aikaa. <3

Näistä kaikista huolimatta rakastan olla äiti, rakastan lapsiani ja tätä elämää ylipäätään. Lapset ovat Herran lahja, ja nämäkin suurimmaksi osaksi kuitenkin oikein ihania ja suht helppoja. Kiitollinen olen. 

keskiviikko 4. elokuuta 2021

Joku päivä taas olen pirteämpi




 Kirjoitin toissapäivänä kutsumukseni koetuksista. Onko sattumaa, että nyt kahtena seuraavana päivänä yksi osa-alue on ollut erityisellä koetuksella. Olen nimittäin ollut sitä normaalia väsymystä triplasti väsyneempi. Oikeastaan vasta tajusin, että olen itse asiassa ollut ihmeen pirteä tässä välissä, koska en ole hetkeen tuntenut tätä päänsärky-lamautus-sumu-väsymystä. On vain ollut sellaista tavallista normi- ja raskausväsymystä, joka on alkanut helpottaa yleensä siinä päikkärien jälkeen. Tämä lamaannusväsymys kestää koko päivän. 

Tämä todella koettelee, koska kärsivällisyys ja sietokyky on vielä enemmän koetuksella. Lapsille tulee huudettua ihan pienistä, ja kaikki tuntuu niin raskaalta vaipanvaihdosta alkaen. Kaikki sotkut näyttää tuplasti pahemmalta, oma olo on niin kankea ja sumuinen, tekisi mieli vain syödä, ja puhelin osuu käteen liian usein. Koita tässä muistuttaa itseä armollisuudesta. Katson vain muita ihmisiä, ja mietin, kuinka pirteiltä ne näyttävät.  Ohijuokseva sporttinen äiti kahden pyöräilevän poikansa kanssa ei helpota oloa. Jaksanko enää koskaan edes juosta? En varmaan. 

Sitten muistutan itselleni, että kaikki nämä ajatukset johtuvat tästä väsymyksestä, ja että joku päivä näen taas selkeämmin. Joku päivä, ehkä viikon päästä, olen taas vähän pirteämpi. Elämä on silti juuri nyt, ja voin silti elää täysillä, vaikka en itse niin olekaan tänään kartalla. Onko ketään, joka voi samaistua? 😁

maanantai 2. elokuuta 2021

Kutsumukseni koettelemukset




Kutsumus kuulostaa niin hienolta sanalta, mutta onko se aina niin hohdokasta? Miten löytää kutsumuksen ilon ja viehätyksen yhä uudelleen? Tarvitseeko sen olla kokoajan hyvin määrätietoista ja valloittavaa? Tässä blogissani hieman pohdin kutsumustani. 

Wikipedia, tuo aikamme tietosanakirja, selittää termiä näin: 

    Kutsumus tarkoittaa sitä, että ihminen kokee palavaa halua suorittaa jotakin itselleen merkitykselliseksi koettua tehtävää. Kutsumukseen liitetään usein toimiminen tietyssä ammatissa tai elämäntavassa, jolla ihminen toteuttaa kutsumustaan. Sanan alkuperäiset juuret tulevat kristillisestä perinteestä, jossa kutsumuksen ajateltiin olevan lähimmäisen palvelemista Jumalan kutsusta. Nykyään sanaa käytetään kuitenkin myös ilman hengellistä merkitystä.


Koen tällä hetkellä kutsumuksekseni olla vaimo ja (koti-)äiti. Nämä tulevat ekoina, jonka jälkeen toki olen sitten hyvin mielelläni muutakin. Olen iloinen ja onnellinen, että saan olla nyt lasten kanssa kotona. Vaikka olen ollut paljon erilaisissa luottamus- ja palvelutehtävissä, politiikassa ja mielestäni merkityksellisissä palkkatöissä, koen, että nyt on tärkeintä panostaa kotiin. Tuon selityksen mukaisesti koen halua tehdä näin, mutta en toki aina palavaa halua. Tiedän, uskon ja luotan, että olen kuitenkin nyt juuri sillä paikalla, jolla juuri kuuluu olla. En loppupeleissä haikaile muuta, vaikka välillä kutsumus koetteleekin. Toisaalta, juuri nuo koetukset laittaa yhä uudelleen ja uudelleen kirkastamaan, mikä on elämän tarkoitus ja kutsumukseni juuri nyt. Siitä huolimatta, vaikka koen kirkkaasti nämä tehtävät kutsumuksekseni, en koe olevani mitenkään kovin onnistunut tässä. Kai sekin kuuluu kutsumukseen, ettei ala ylpistyä. :D Haluaisin esimerkiksi olla paljon enemmän todella läsnä lapsilleni, toteuttaa tiettyä päivärytmiä erilaisine aktiviteetteineen, olla iloinen, pirteä, ahkera ja kuuntelevainen vaimo. Ei, elämämme on hyvinkin tavallista, ja välillä oikein hävettää, kuinka olen kotona päivät pitkät, mutta koti on täynnä pölyä ja leivänmuruja. 

Niin, niistä kutsumuksen koetuksista. Itsellä ne taitavat olla ainakin seuraavia:

  • Omat tarpeet: Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, joka tarvitsee jokaisen osa-alueen hyvinvointia. Itse lisäisin tähän vielä hengellisen ulottuvuuden. Eniten perhe-elämässä tällä hetkellä koettelee se, että itselle tärkeä palautumisen muoto liikunta jää hyvin vähälle. Se on toki itsestä hyvin paljon kiinni, mutta tällä hetkellä se ei kuitenkaan siinä määrässä/laadussa onnistu, mitä ennen lapsia. Siihenkin sopeutuu, mutta onko se hyvä asia? Olen tullut vähän laiskaksi. Toki juuri nyt haasteena on raskauden viimeinen kolmannes ja polvikipu. Nyt ei lähdetä jouksulenkille eikä sählyä pelaamaan, eikä se yhtä helppoa ole lasten kanssa muutenkaan. On siis löydettävä uudet keinot. Tämä on siis yksi, mikä välillä kuiskii ja koettelee: "Nyt et pääse harrastamaan ja kehittämään kuntoasi!" Sitten koitan iskeä vastaan: "Ehdinhän minä sitten joskus taas, eikä lapset todellakaan ole este! MIelikuvitusta kehiin vain!" 
  • Sitten se hengellinen ulottuvuus: Pääsemme perheenä seurakuntaan, ja lasten kanssa saa rukoilla ja lukea Lasten Raamattua. Tottakai se on silti erilaista kuin yksinäinen hiljentyminen rukouksen ja Raamatun äärellä. Pidän silti joka aamu Raamattu-hetken, joka toki keskeytyy 10 kertaa, kun tulee kakka vaippaan, leluista riita ja putoaminen sohvalta, mutta silti tahdon lukea ja saada rohkaisua päivään, vaikka keskittyminen hajaantuu. Olen kokenut sen toisaalta vapauttavana, koska itsellä uskonelämä oli joskus hieman suorituskeskeistä. Uskon myös, että Jumala, joka perheen on suonut, siunaa myös varmasti ne hetket, eikä Jumala nää lasten touhuja keskeytyksinä. 
  • Väsymys: Voi, miten haluaisin olla niin paljon pirteämpi! Pystyisin olla paremmin läsnä, jaksaisin touhuta aivan eri lailla lasten kanssa, jaksaisin pitää kodista parempaa huolta, jaksaisin tehdä ruokalistoja, panostaa aktiviteetteihin, kerätä marjoja ja tehdä kotimehua sekä useimmin käydä pyöräilemässä esikoisen kanssa. Vastalauseeksi koitan taas rauhoitella, että teen parhaani. En voi nyt uniongelmalleni enempää. Se on todellinen koettelemus, mutta teen parhaani sen rajoissa. Lapset saavat joka päivä puhtaat vaatteet, lämmintä kotiruokaa, kynnet leikataan ja peppu pestään. Punkitkin tarkastan joka ilta! Laiska töitänsä luettelee, sanoo mieheni, mutta niin laiska tekee, että tuntisi tekevänsä edes jotain! Välillä uniongelmani häiritsee myös todella lapsiin keskittymistä. Voi, se minua niin harmittaa. Kunpa en näinä vuosina olisi keskittynyt ja keskittyisi siihen niin paljoa. Antakaa anteeksi, rakkaat lapseni, ja erityisesti mieheni. <3
  • Raskausoloni: Niin, tämähän on juuri sitä kutsumustani: antaa pienen alun kasvaa sisälläni. Huhhei, miten tämä koetteleekin välillä. Aika saattaa kuultaa muistot, mutta jotenkin tämä kolmas raskaus on ollut kyllä piiitkä ja raskas. Olo on vaan niin raskas, etova ja väsynyt. Toki nuo lyhyet, katkonaiset yöt varmasti vaikuttaa. Välillä, kun jaksaminen on todella vähäistä, koitan muistuttaa itselleni, että ei minun nyt tarvitse muuta kuin jaksaa hoitaa tämä pieni osuuteni.

On jotenkin hienoa, kun kirkastaa itselleen kutsumustaan. Se auttaa jaksamaan, jos ja kun tulee haastavia päiviä. Se auttaa myös siihen, kun tuntuu, että kaikki murheet kaatuu päälle ja koko maailma pitäisi pelastaa. Silloin voi palata siihen tärkeimpään yksikköön, jonka parissa saa tehdä töitä: omaan perheeseen. <3 Siitä on sitten hyvä laajentaa voimiensa mukaan eteenpäin.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Raskauspäivitys


 Olen onnellinen, kun saan olla raskaana! Saan kantaa meidän lastamme kohdussa. Koen tämän kutsumuksena ja merkityksellisenä tehtävänä. Koitan muistuttaa tätä itselleni myös niissä hetkissä, kun raskaus todella on RASKAUS. Itse olen ainakin kokenut, että tuo suomenkielinen sana kuvaa hyvin tätä olotilaa. Itse olen säästynyt tähän mennessä ja edellisissä raskauksissa mm. komplikaatioilta, raskausdiabetekselta,  raskausmyrkytykseltä ja turvotuksilta. En ole silti kokenut missään vaiheessa hehkeää, elinvoimaista ja innostavaa vaihetta, joka ”pitäisi” raskaudessa kai juuri näillä keskivaiheilla tulla. Nainen on kauneimmillaan raskaana, näin sanotaan, mutta oma olo on kyllä kaikkea muuta. Pahoinvointi on kestänyt aina vaan pidempään (tässä raskaudessa oksensin vikan kerran kai viikolla 26, etova olo jatkuu edelleen viikolla 28), syke on korkealla ja paha maku suussa. Olo on oikeastaan kokoajan kuvottava. Lisäksi nyt on tullut painoakin taas enemmän kuin edellisissä, koska syöminen helpottaa pahaa oloa. Niin ja väsymys. Huhhei. 

No mutta hei, silti oon päässyt tosi vähällä! Nyt ei oo vielä alkaneet viime raskauksista tutut rytmihäiriöt, mikä on ihme! Uutena on tullut jalkojen väsyminen ja kipeytyminen päivän mittaan, mutta senkin kanssa pärjää. Oikeastaan siis ihan hyvin menee. Odotan vain, että tämä suun paha maku ja etominen loppuisi, mutta se taitaa loppua synnytykseen vasta. Tänkin kanssa selviää kuitenkin. Saan olla kiitollinen kaikesta tästä. Nyt vaan pitäisi olla sen enempää lukematta mitään toisten raskaustreenipäiväkirjoja tai ylipäätään vertaamatta toisten raskauksiin ja jaksamiseen. Jokaisen raskaus ja jaksaminen on omanlaisensa. 

Mitkä on sitten mun keinot hoitaa itseäni ja jaksamistani tällä hetkellä? 

Lepääminen: Nukun huonosti, joten olen koittanut antaa itselleni luvan levätä ja olla, mikä on toisinaan vaikeaa. Yleensä, kun 2-vuotias nukkuu päikkäreitä, menen itsekin lepäämään ja ehkä joskus nukahdan. Aamupäivisin olen todella väsynyt, ja jos mies on iltavuorossa, saatan mennä vielä uudestaan nukkumaan hetkeksi aamupalan jälkeen. 

Vähemmän tavoitteita: Koitan ottaa päivään jonkun tavoitteen, mitä haluan saada tehtyä ja muu on sitten plussaa siihen, jos jaksaa. Väsyneenä koitan madaltaa vaatimustasoa. 

Ei liikaa somea ja nettiä: Väsyneenä tekee mieli selata kokoajan puhelinta, mutta se ei helpota, vaan lähinnä lisää levottomuutta ja ärtymystä. 

Pienet tauot: Saatan laittaa jonkun pienen rentoutuksen tai mietiskelyharjoituksen Youtubesta tai Soulspace-sovelluksesta, joiden avulla hetken rauhoitun. Katson tarkkaan, millaisia mietiskelyharjoituksia käytän. En tahdo, että niissä on mitään itämaisiin uskontoihin tai   taikuuteen viittaavaa tai myöskään sellaista, joka pohjaa siihen, että itsestään voi löytää rauhan. Arto Pietikäisen mietiskelyharjoitukset on hyviä! Suosittelen myös enkunkielistä Soulspace-sovellusta, jonka mietiskelyt pohjautuvat Raamattuun.

Raamattu- ja rukoushetket: Ne ovat päivieni perusta. Vaikken ehtisi tai jaksaisi lukea pidempää pätkää, luen edes hetken jotain Psalmeista ja rukoilen vaikka Isä meidän- rukouksen, kuuntelen jonkun saarnan tai hengellistä musiikkia. Ympäröin itseäni Jumalan Sanalla, joka antaa todellista voimaa ja jaksamista, rohkaisua ja lohdutusta. 

Liikunta: on jäänyt ihan liian vähälle tämän raskauden aikana. Silloin tällöin jumppailen jotain pientä nurmikolla, kun lapset on trampalla, ja koitan joskus päästä kävelylle. Liikunnasta tulee vaan niin hyvä olo! Nyt olen päässyt muutamia kertaan kahvakuulaan, joka tekee myös tosi hyvää. Toki monet liikkeet täytyy tehdä oman voinnin mukaan, mutta se on parempi kuin ei mitään! Liikunta on ehdottomasti se, mitä haluaisin tehdä enemmän. 

Terveellinen ruoka: Tekisi mieli kokoajan jotain hyvää, siis esim. hamppareita ja pitsaa. 😁Täytyy olla nyt kuitenkin tarkkana tuon painon kanssa, ettei tule tukala loppuraskaus. Sallin itselleni kyllä herkkuja, mutta koitan syödä myös paljon marjoja ja kasviksia. Syöminen on silti kokoajan mielessä, ja syön usein. 

Tällä kertaa tällainen päivitys. Halusin päivittää jotain muutakin kuin pelkästään uniongelma-aiheisia tekstejä. 😅 Nyt ruoka on valmis, ja pääsen mielipuuhaani: syömiseen. 

maanantai 31. toukokuuta 2021

Vähemmän on enemmän


On ollut vaikeaa tunnustaa, että olen oikeastaan ollut ja toki vieläkin olen aikamoinen kontrolloija. Koitan pitää kaikkia lankoja käsissä. Ennen perhettä se onnistui tyydyttävästi. Sain pidettyä arjen suurin piirtein sellaisena kuin halusin. Sopivasti liikuntaa, sosiaalisia suhteita, seurakuntaa, Raamattua, ruokaa, kahvia, politiikkaa ja opiskelua/töitä. Toki tuolloin minulla oli välillä ihan liikaa lankoja. En osannut enkä halunnut kieltäytyä hyvistä tarjouksista. Oli kivaa olla monessa mukana, vaikka kulutinkin monesti itseni aika loppuu. Koin kuitenkin, että määrittelen itse elämääni, ruokavaliotani, harrastusteni määrää ja muuta elämääni. 

Sitten löysin sen elämäni miehen, jonka kanssa hioutua. Kyllähän siinä kriisejä käytiin läpi, kun alettiin laittaa elämän lankoja uuteen malliin. Sitten, kun lapsia alkoi tulla, niin siinä sitä oltiinkin. Langat alkoi toden teolla putoilla käsistäni. Kontrolli-minäni joutui kriisiin. Tämän toki tajusin vasta myöhemmin. Olenhan ajatellut olevani hyvinkin joustava ja sopeutuvainen - monessa mukana olleena. Kun pakka laitettiin aivan uusiksi muutaman vuoden sisällä, olikin luvassa kova kriisi kaikkine hormonimyrskyineen lapsen syntymän jälkeen. Siitä alkoi pitkä ahdistus- ja uniongelmakausi, joka jatkuu osittain edelleen. Kokoajan silti paljastuu jotain lisää, kuorta on kuorittu jo sen verran. Alan ymmärtää itseäni ja elämää vähän enemmän. 

Tällä hetkellä elämässä on kausi, jossa langat todella ovat välillä hukassa, enkä pidä sitä vain huonona asiana, vaikka se on vaikeaa hyväksyä. Itse luotan siihen, että langat ovat paremmassa käsissä muualla: Jeesuksen käsissä. Tottakai silti toivoisin, että hallitsisin elämääni sen verran kuin on tarve. Tämä kevät on ollut fyysisesti itselle tosi raskas, ja monella tapaa myös koko tämä pikkulapsiaika, kun väsymys on vaivannut enemmän ja vähemmän. Alkuvuodesta aloimme odottaa kolmatta lastamme, ja se veti taas aivan toistaitoiseksi. Raskausviikot 6-18 kärsin aikamoisesta raskauspahoinvoinnista. Onneksi oksensin sentään vain 3-4 kertaa päivässä, mutta olo oli koko ajan aika karmiva, ja söin oikeastaan koko ajan, koska se oli ainoa, mikä helpotti. Söin yölläkin herätessäni. Edelleen minulla on jonkun verran pahoinvointia (rv23), mutta toki nyt on jo helpottanut. Nyt toista kuukautta seuranani on ollut erittäin voimakas siitepölyallergia, joka on taas vienyt voimia. Se huipentui nyt siihen, että tulin vielä flunssaan. Onneksi se ei ollut sentään koronaa. Mieleni on pysynyt tämän kaiken keskellä ihmeen hyvänä. Olen alkanut oivaltaa hyväksymistä. Nyt on tämä elämänvaihe, ja tässä eletään. Tahtoisin olla niin pirteä, että jaksaisin liikkua tarpeeksi, syödä vain terveellisesti ja touhuta lasten kanssa kaikenlaista aktiviteetistä toiseen, mutta nyt pitää hyväksyä sellainen viisaus, että vähemmän on enemmän. 




 On asioita, joihin en nyt voi vaikuttaa enempää. On elettävä niiden mukaisesti. On muokattava tarpeeni elämäntilanteen mukaan. On kestettävä se, että urheiluni on nyt jumppa pari kertaa kuussa plus se muu, mitä joskus ehdin ja jaksan. Olen alkanut olla enemmän ja enemmän kiitollinen tästä kaikesta rikkaudesta, mitä saan elää. 

Oman elämän langat voivat karata käsistä muissakin tapauksissa. Voi tulla yllättäviä tilanteita, menetyksiä, sairauksia, irtisanomisia tai sitten erilaisia hyviä asioita, kuten itsellä. Itse näen jälkeenpäin, pahimman palon sammuneena, miten hyvä olikaan päästää lopulta irti. Ei se tarkoita, että menettäisi todella kaikki langat. On paljon asioita, joita vielä suurimmaksi osaksi hallitsen, mutta on paljon, joille en voi mitään. Viikko menee ihan uusiksi, kun perhe sairastaa flunssaa. Pettymyksiä tulee, jos tahtoo elää.

Lopulta langat on suurimmassa kädessä.

En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa. 

Eikä se tarkoita, että olen sätkynukke. Jos kontrolliminäni hallitsee minua, olen sätkynukke, vankilassa kaiken paineen ja kontrollin orjana. Jos Jeesus saa hallita, olen todella vapaa. Kannattaa kokeilla.