Keskustelupalsta-riippuvuus

Nyt on meneillään paastonajan viimeiset viikot. Paastonaika on itselle usein ristiriitaista aikaa. Usein otan jonkun asian, josta paastota, ja se voi tehdä elämästä enemmän tai vähemmän ei-niin-mukavaa. Tosin usein huomaan myös, että on todella vapauttavaa paastota jostain. No, joka tapauksessa, paastonaika on usein sellaista pitkää odotusta. Kunpa tulisi jo ihana ja iloinen pääsiäinen ja kevät! Usein rukoilen, että jollain tavalla Jumala toimisi minussa paastonaikana; kuulisi rukouksiani tai opettaisi jotain. Usein paastonaikana olen todennut, että oma paastoaminen on niin kovin heikkoa ja vajavaista, ja ne odotukset omasta innosta ja virkeydestä ovat kyllä usein jääneet täyttymättä. Silti koen, että paastonajassa on jotain todella hienoa ja merkityksellistä, kuten tänäkin vuonna. 

Olen ollut nyt monen tekijän summana aika heikoilla fyysisesti tänä paastonaikana. Olen ottanut muutamia asioita paaston kohteiksi, mutta jälleen oma voima on ollut vähäistä. Jotenkin tämän heikkouden keskellä olen Jumalan armosta saanut oivaltaa monia asioita. Ensinnäkin, olen tajunnut, miten vähän ymmärrän sitä, mitä Jeesus todella teki ristillä puolestani. Toiseksi - ja mistä nyt enemmän kirjoitan-, olen tajunnut, miten lujassa jotkut tavat ovat minussa, ja miten vaikeaa on päästää irti joistain toimintatavoista. Nyt kerron yhden asian, joka on yksi (pääasiassa haitallinen) toimintatapani:

Minulla on kausia, kun luen paljon netin keskustelupalstoja tietyistä aiheesta (en siis muuten vain). Olen päättänyt ainakin sata kertaa elämäni aikana, että nyt loppuu niiden seuraaminen, koska useimmiten seuraa vain levoton olo ja pelko. Nyt päätin taas, ja tällä kertaa olen aika tosissani. Olen toki ollut ehkä ennenkin, mutta nyt yritän (taas) tosissani. 

Miten ihmiset ovat ennen pärjänneetkään ilman keskustelupalstoja, kaksplussia, vauvapistefiitä ja suomikaksnelosia? Vaiva, kun vaiva, ongelma kuin ongelma, niin sen kysymys ja vastauksia löytyy keskusteluista. Kokeile vaikka! Mäkin oon kokeillut! Aina löytyy joku, joka on miettinyt minua ennen samaa ongelmaa - ja tämä on keskustelupalstojen positiivinen puoli! Aikaisemminkin kirjoitin vertaistuesta, ja sitä kokee saavansa, kun etsii vastauksia. On paljon muitakin, jotka kamppailevat saman ongelman kanssa! Hyvässä lykyssä voi löytää vielä hyvän ratkaisun ongelmaan. Siinä sitten taitaa olla ne hyvät puolet. 

Olen elämäni aikana etsinyt vastauksia erityisesti terveyteen ja viime aikoina lapsiin liittyviin ongelmiin. En ole koskaan itse kysynyt mitään, vaan etsinyt valmiita kysymys-vastaus-ketjuja. Mikä sairaus on kyseessä, kun on koko ajan pientä lämpöä? Lääkkeen X käyttö unettomuuteen. Mitä tehdä, kun vauva heräilee kokoajan? Miksi taapero valvoo yöllä? Kuinka usein syötte särkylääkkeitä? Ensimmäiset raskausoireet. Apua, tikku meni kynnen alle! Outoa vatsakipua alavatsassa. Muutamia nimetäkseni...

Koen, että netin keskustelupalstojen lukemisesta on itselle paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Huomaan, että olen niistä riippuvainen, sillä monesti nyt olen päätöksen jälkeen ajatellut, että no voisin katsoa sieltä, kun joku ongelma tulee mieleen. Jotenkin noloa tunnustaa tämä, että olen niin riippuvainen siitä, millaisia kokemuksia muilla (tuntemattomilla) on, eikä enää oma maalaisjärki ja omat ihmissuhteet riitä. Toki siis edelleenkin varmasti luen netistä asioita, mutta koitan pysyä asiantuntijalinjalla ja esim. blogeissa. Pääni menee sekaisin, kun koitan poimia totuutta miljoonista eri mielipiteistä. Sitten herää toki kysymys, mihin asiantuntijaan voin luottaa? Pyörittääkö lääketeollisuutta vain raha? Voinko luottaa, että se, mitä tutkijat ovat tutkineet, on todella turvallista ja luotettavaa? Pakko kuitenkin vetää raja johonkin, ja vain uskaltaa luottaakin. Oma kokemus sen sitten kertoo. Niin, ja se maalaisjärki. Se tuntuu nykyihmiseltä kadonneen, ja apua, minä taidan kuulua sellaiseen ryhmään! Pois se minusta!

Avartavaa paastonaikaa itse kullekin! ;)

Mitä muut ajattelee musta?

Uskoisin, että jokikinen ihminen joskus miettii, mitä muut ajattelevat hänestä. Tuo ajatus voi ohjata elämän pieniä ja isoja valintoja enemmän tai vähemmän, tai sitten se voi aiheuttaa suunnatonta lisäkuormitusta mielelle. Itse kuulun enemmänkin tuohon jälkimmäiseen. Olen kyllä onneksi pitkälti tehnyt ison linjan päätökset ihan oman mieleni mukaan, kuten opiskelupaikkaan hakeminen, seurusteluasiat ja elämätavat. Vaikka kiltti tyttö olen ollutkin, niin en ole ollut vietävissä esimerkiksi nuoruudessa väärään seuraan. Elämääni ovat ohjanneet elämänkatsomukselliset arvot, mutta sitten on arkielämä, pienet valinnat ja mielen pohdinnat. Voi kuinka olisinkin säästänyt itseäni, kun en niin kovasti miettisi, mitä muut ajattelevat minusta!

Avaan nyt vähän asiaa enemmän.

Minulla on taipumus aina ajatella, olenko häiriöksi. Olin lähiaikoina teellä tuttavilla. Sitä siis ihan tarjottiin, ja oli tosi mukavaa, kuten aina tässä talossa käydessäni. Kuitenkin mieleni käy kamppailua: Mitä jos he eivät nyt enää jaksaisi meitä? Pitäisikö lähteä? Mitä jos ylipäätään he olisivat toivoneet, että vastaan kutsuun kieltävästi? Olenko nyt häiriöksi? Heillä on muutenkin aina vilkasta, menoa ja meininkiä. Samaan aikaan tiedostan, että kukaan muu ei varmaan ajattele näin kuin minä. Rauhoitu ja relaa.

Sitten on myös sen pohtiminen, mitä muut ajattelevat minun sanoistani. Ystäväperhe oli luonamme kylässä. Meillä oli hauskaa, ja juttelimme monenlaisia. Kun he lähtivät, iski ajatukset: Mitähän mä taas puhuin? Puhuinko kaikkea ihan tyhmää? Huomasinko nyt tarpeeksi huomioida heitä? Mitähän ne oikeasti minusta ajattelevat? Pitävätkö ihan lapsellisena? Nykyään onneksi osaan hieman topata ajatuksiani. Ennemmin saatoin jäädä harmittelemaan jotain sanomaani jos en moneksi päiväksi, niin ainakin loppupäiväksi.

Tämänkaltainen ajattelu toki liittyy myös blogiini. Olen saanut rohkeuden nyt kirjoittaa tätä ja jakaa kipeitäkin asioita. Uskallanko jakaa omalla FB-sivullani tämän? Ketkä kaikki sitä lukee? Mitä, jos ne pitää näitä epäjohdonmukaisina ja saman asian ympärillä kiertävänä? Mitä ne ajattelevat minusta, kun jaan nämä muille? Olenko nyt sitten itseäni ja ajatuksiani tyrkyttävä?

Tapauksia olisi vaikka miten paljon! Ongelmani on pitkään ollut muiden miellyttäminen ja sen ajatteleminen, mitä muut oikein ajattelevat minusta. Olen edennyt pieniä tipunaskelia siihen suuntaan, etten niin paljon miettisi sitä. Empaattista luonnettani en tahdo torjua, mutta tahdon säästää itseäni turhalta ajatuskuormalta, koska se on välillä ollut todella kuormittavaa! Ensimmäinen askel on näiden asioiden tunnistaminen, ja sitten tulee niiden ajatusten huomioiminen ja irtipäästäminen. Ajatus voi tulla, mutta en tahdo jäädä siihen kiinni. Annan sen lipua eteenpäin kuin lehti virrassa tai kuin pilvi taivaalla heiluttaen sille. Koetan myös päästä arjen pienten valintojen suhteen siihen, että pohtisin, mitä itse haluan. Ei sen tarvitse tarkoittaa itsekyyttä vaan rehellisyyttä. Kipeää on sen näkeminen, että itse asiassa olen ollut epärehellinen, kun olen koittanut elää muiden mielipiteiden mukaan. En ole silloin ollut rehellinen sen suhteen, mitä oikeasti haluan ja millainen olen.

Opiskeluaikoina olin ystäväpariskunnan vieraana. Miespuolinen ystäväni kysyi, haluatko kahvia. Aloin kierrellä ja kaarrella, että noo, jos tekin otatte, ja siis ei mua varten vaan tarvitse keittää. Viisas ystäväni totesi, että hän kysyi HALUATKO kahvia, ei sitä, ottaako muut. Sano nyt suoraan vaan, että haluat. Ja niin sanoin. Tuntui niin hyvältä! (Tämä samainen ystäväni koulutti minua muutenkin välillä liiallisen empaattisuuteni kanssa, ja siitä kiitos sulle, M, jos joskus tätä luet! 😉)

Vuoropuhelua itseni kanssa

                                                Kaunis hääkoristeemme meni rikki. 

Säästin kädestä irronneet palat liimaamista varten, 

mutta tänä aamuna kuitenkin totesin itkunsekaisesti, 

ettei sitä tarvitse korjata. 

Se kuvaa hyvin minua. Toinen on suht ehjä, toinen rikki.  

 

- Olen niin rikki. Olen pettynyt itseeni. En pääse tästä eteenpäin.

- Olet kyllä jo toisaalta kehittynytkin. Olet hyväksynyt asiaa.

- En vain silti pääse uniongelmastani enkä jännityksestä ja murehtimisesta.

- No, pitkä tosiaan on ollut tie, mutta sitä se nyt on.

- Miksi juuri minä? Miksi joudun kamppailla tällaisen asian kanssa? Miksen vaan voi nukkua? Miksi pitää olla tällainen herkkis?

- Se on sinun kipusi, sinun kipusi. Jokaisella on omansa.

- Niin, mutta ei tällaista. Ei tällaista kipua ole kellään!!

- Sinulle ei sentään ole käynyt mitään traagista. Ei menetyksiä ja isoja suruja.

- Se tästä niin ärsyttävän tekeekin, kun olen tehnyt pienestä asiasta niin suuren ongelman. Oikeasti kaikki on niin hyvin, mutta sitten kehitän asiasta kuin asiasta ongelman, jota murehdin. Olen niin heikko ja herkkä. Kyllä ihmisen pitäisi osata nukkua.

- Niin, toki tuo on kurjaa, kun ei saa nukuttua. Väsyttää ja pelottaa vähäisen unen seuraukset. Siitä kuitenkin selviää paremmin, kun oppii vain hyväksymään asiaa.

- Yöllä vaan on niin hirveää, kun pyörii jaa pyörii, ja kello näyttää 4.35, ja tajuat, että olet jo yli tunnin pyörinyt, ja parin tunnin päästä jo saattaa eka lapsi herätä. Paniikki iskee.

- Tiedän. Se on nyt kovaa. Nyt on oltava armollinen itselleen. On muitakin, joilla on sama ongelma. Kyllä sinä selviät.

- Niin, sitten on luottamus Jumalaan. Se on kovilla. Voisin hyvin käyttää yöllä valvoessani ajan rukoukseen, mutta en vain pysty. En pysty nähdä Jeesusta helposti silloin. Huudan vain itsekkäästi omaa hätääni.

- Jeesus odottaa, että huudat häntä avuksi.

- Mutta tahdon kiittää, tahdon iloita, tahdon luottaa! Voi TAHDON niin paljon, mutta en kykene.

- Jeesus laittaa meidät tilanteisiin, joissa vaihtoehdot on vähissä. Hän riisuu meidät omista luuloista, omasta voimasta.

- Se on tosi rankkaa! Voisiko Hän toimia jotenkin toisella tavalla mun kohdalla!?

- Tahtoisitko jonkun toisen tavan? Mikä se olisi? Olisiko se helpompi kantaa?

- Niin. Ei kai. Kai Herra tietää, mitä itse kullekin sallii.

En siis edes tahdo korjata omaa kättäni. 

Tapahtukoon Sinun tahtosi. 

Se on parempi kuin omani. 

Itsekin rukoilit niin, Jeesus, kun pitkäperjantain piina lähestyi.