Vertailua ja vertaistukea

Koko elämän teemme paljon vertailua suhteessa toisiin ihmisiin. Vertailu johtaa useimmiten siihen, että tunnemme itsemme huonommaksi, koitamme olla enemmän tai muuta kuin olemme tai pönkitämme egoamme, kun olemme parempia kuin toinen. Sitten on vertaistuki. Se taas useimmiten johtaa siihen, että huomaamme, ettemme ole ajatustemme ja ongelmiemme kanssa yksin, vaan on joku toinenkin, joka on kokenut samaa. Se kummasti helpottaa.

(Huomautus: Tästä tulee nyt vähän pidempi postaus, kun hieman kertoilen elämäni vaiheista.)

Minulla oli lapsena aika hyvä itsetunto. En juuri vertaillut; mitä nyt joskus oli kateellinen jostain vaatteista tai vempaimista. Meillä oli kuitenkin kaikkea, mitä tarvitsi, enkä ollut niin vaativakaan. Yläasteiässä alkoi vähitellen vertailu. Muistan, että erityisesti kauniit, muotitietoiset tytöt saivat minut aina vertailemaan ja tuntemaan itseni huonommaksi, vaikkei se heidän syynsä ollut. Pärjäsin kuitenkin suht hyvin, eikä suurempia ongelmia ainakaan muistaakseni ollut. Lukio oli mukavaa aikaa: oli kavereita, harrastuksia, seurakuntanuoria, leirejä ja reissuja. Silloin alkoi kuitenkin raskas vaihe, koska toisilla alkoi olla poikakavereita, ja itsellä alkoi paha akne. Vertailu alkoi. Miksi tuolla ei ole finnin finniä? Itsetuntoni säilyi silti ihmeen hyvänä. Pääsin tuosta ongelmasta vasta 23-vuotiaana rajun A-vitamiinikuurin jälkeen. 

Olen aina ollut suht etevä opiskelija, joten en paljoa vertaillut tuloksista. Pääsin lukiosta suoraan Opettajankoulutuslaitokseen. Muutto Hämeenlinnaan ja opiskelun alku sujui muuten hienosti, mutta aika pian huomasin, että olen aika lailla ainoa meidän ryhmässä, joka ei seurustele. Olin jo ehtinyt lukiossa kokea siitä paineita, ja se jatkui koko opiskeluajan. Vertailin aina todella helposti itseäni niihin, jotka seurustelee. Tiesin itse, että kyse ei ole siitä, etten kelpaisi kenellekään, vaan ei vaan ollut tullut vastaan sitä, jonka kanssa kolahtaa. Paljon kaikenlaisia juttuja, mutta ei sitä oikeaa. Olinko liian nirso? Mitä ne muut ajattelivat musta? Olinko surkea, säälittävä ja yksinäinen? Jälkikäteen ajateltuna oli ihan mahtavaa, että sain viettää ne vuodet vapaasti. Kunpa olisin säästänyt itseäni siltä jatkuvalta kaipaukselta. 

Se kipu oli silloin vain niin totta. Se alkoi muuttaa muotoaan, kun valmistuttiin, ja opiskelikaverit alkoi saada lapsia. Muistan, kun viimeinenkin meidän kahdeksan porukasta (paitsi minä) alkoi odottaa vauvaa. Oltiin kokoontuneena yhden perheen luona, ja kaikki puhuivat vaan raskaudesta, vauvoista ja lapsista. Yksi opiskelukaverin mies sentään kysyi minultakin jotain (tai näin minusta silloin tuntui). Menin vessaan, ja itkin. Itkin hillittömästi. Minulla ei ole edes miestä, kenen kanssa saada lapsia! Milloin on minun vuoroni? 

No, tulihan se. Tuli minun vuoroni. 27-vuotiaana löysin sen kauan kaivatun. Ihmeellistä! Tiesin heti, että se oli hän, vaikka ei ollutkaan ihan sitä, mitä odotin. Sitten olikin vertailun suhteen rauhallista muutama vuosi. Oli häät, yhteenmuutto ja elämän opettelu yhdessä. Sitten tuli esikoisen syntymän aika, ja siitä alkoi tämä viimeisin kamppailuni. Vertailu unesta ja nukkumisesta. Mikään muu vertailu ei tällä hetkellä vedä vertoja sille! Toki vertailen siisteystasoa, liikuntaharrastuksia ynnä muita, mutta suurimmasta kivusta tekee isoimmat vertailut. Mutta kun se vertailu ei auta. Ei auttanut miesasiassakaan.

Mikä sitten on vuosien varrella auttanut? Enemmänkin vertaistuki. Kun löysin jonkun. joka kokee samaa. Joku toinen sinkku, toinen lapseton, toinen finninaama, toinen uniongelmainen, toinen rintakumia käyttänyt imettäjä, toinen vatsavaivasen äiti ja toinen sotkuisen kodin omistaja. On se jännä, miten se ikään kuin heti tiputtaa osan kuormasta pois, vaikka ei viekään kipua. Aina vertaistukea ei helpolla löydy, eikä tietenkään ole hyvä eristäytyä vain samankaltaisten seuraan. Joskus on kipunsa kohdattava ihan yksinkin. Tosin olen senkin suuruuden alkanut vähitellen tajuta, että kun on Jumalan kanssa, niin on aina enemmistössä. Siis ihan oikeasti, on joku, joka oikeasta ymmärtää ja jakaa taakan, ja joka lopulta ottaa kaikki kivut pois.

Tuntuu, että usein kirjoitan näistä kivuista ja ongelmista, mutta niidenhän kanssa sitä kamppaillaan. Tahdon, että joku voisi näistä omista pohdinnoista löytää jotain pienenpientä helpotusta omiin asioihin, koska fakta on, että jokaisella on joku asia, jonka kanssa kamppailee. Silloin on helpompi nähdä ne hyvätkin asiat, kun osaa käsitellä ongelmiaan. 

Isoveljen vertaistukea pikkuveljelle

Minkä asian tähden sinä vertailet? Mitä muuttaisit elämässäsi, jos saisit itse päättää? Mihin kaipaisit vertaistukea?

Löydätkö vertaistukea? Auttaisiko ainakin tieto siitä, ettet ole yksin. Kaikilla on jokin asia, jota pohtivat. Uskaltaisitko jakaa asiasi jonkun ystävän tai luotettavan ihmisen kanssa? Se voisi helpottaa kuormaasi. Toivottavasti kevätauringon pilkahdukset auttavat sinua näkemään, mitä sinulla on, vaikka se olisi tilanteessasi vaikeaa. 

Ojentautuminen sen mukaan, mitä et näe

 Vanhempi poikamme (3v) pohtii nyt kovasti enkeleitä ja sitä, missä Jeesus on. Tänä aamuna hän kyseli, onko enkelit meidän pihalla, ja sitten hän totesi, että Jeesuskin on pihalla. Luin samalla Raamattua, ja kuinka ollakaan sieltä nousi esiin jae, jonka poikani oli opetellut syksyllä pyhäkoulussa. Tuo kohta oli pitkään meidän seinällä kirjoitettuna liitutauluun, josta sitä sitten kertailimme. 

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan. 

Ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. 

Siinä se oli silmieni edessä! Selitin, että emme näe enkeleitä ja Jeesusta, mutta he silti todella ovat tässä, ja sen mukaan elämme. Joku saattaa nyt ajatella, että mitä lapsi nyt ymmärtää tuostakin kohdasta, mutta itse olen sitä mieltä, että lapset ovat viisaampia näissä asioissa kuin osaamme aavistaakaan. Sanoohan Jeesuskin, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Lapselle ei ole ongelma eikä mikään, ettei hän näe Jeesusta, mutta silti Jeesus on.  

Mietin tätä samaa asiaa myös meidän moniin ongelmakohtiin ja odotuksiin. Odotamme parantumista, parempaa oloa, rukousvastauksia ja ihmissuhteiden eheytymistä. Itsellä tuossa hetkessä oli kamppailua samojen pysyviltä tuntuvien kipujeni kanssa, väsymyksen ja uniongelmapohtimisieni, kanssa. Tämä jae kuitenkin lohdutti monella tapaa. Siitä huolimatta, että kipu tuntuu sydämessä, ruumiissa ja mielessä, elän jo uutta! Vaikka ei siltä aina tunnu, tietoisuus siitä jo helpottaa. 

Mitä tämä voisi olla käytännössä? Mehän olemme ihmisiä, jotka tarvitsemme kaikenmoisia keinoja pitääksemme mielemme kiinni totuudessa, oikeassa ja hyvässä. Joskus tekisi mieli heittää MIELENI naulakkoon hetkeksi, ja elää vain, mutta se kun ei ole mahdollista. On vain opittava elämään mieleni kanssa. Ajattelen, että isoa roolia näyttelee hyväksyntä. Yllä oleva kohta löytyy Heprealaiskirjeen luvusta 11. Samaisen kirjeen lopussa on eeittäin viisas jae: Tyytykää siihen,. mitä teillä on. Se on avain niin moneen. Onnellisuus on olosuhteiden hyväksymistä. Jos jotain asiaa ei voi muuttaa tai muuttuminen on hidasta (kuten allekirjoittaneella), on kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä ja tyytyä TAI syyllistyä, pettyä ja katkeroitua. Tänä aamuna, kun aloin panikoida viideltä aamulla sitä, etten saa taas unta enempää, syytin ensin itseäni: "Nyt, kun lapsetkin nukkuu niin hyvin, sulla ois mahis nukkua kunnon yö, mutta ei; sen sijaan sä annat taas tolle lapselliselle pelolle vallan., ja siksi olet taas väsynyt. Oi miksi, miksi?" Sitten rauhotuin, ja ajattelin, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä taas tämä tilanne, koska uni ei tule käskemällä. Elän nyt tämän tilanteen mukaan, koska en voi muuta! Helpompi olo itsellä on, jos harjoittelen hyväksymistä kuin annan katkeruudelle vallan. Lopulta vielä hetkeksi nukahdinkin, kun rauhotuin. 

Tyytykää siihen, mitä teillä on ei ole helppo kotiläksy, mutta miksi me kaikesta niin helpolla haluaisimme päästä?