Vertailua ja vertaistukea

Koko elämän teemme paljon vertailua suhteessa toisiin ihmisiin. Vertailu johtaa useimmiten siihen, että tunnemme itsemme huonommaksi, koitamme olla enemmän tai muuta kuin olemme tai pönkitämme egoamme, kun olemme parempia kuin toinen. Sitten on vertaistuki. Se taas useimmiten johtaa siihen, että huomaamme, ettemme ole ajatustemme ja ongelmiemme kanssa yksin, vaan on joku toinenkin, joka on kokenut samaa. Se kummasti helpottaa.

(Huomautus: Tästä tulee nyt vähän pidempi postaus, kun hieman kertoilen elämäni vaiheista.)

Minulla oli lapsena aika hyvä itsetunto. En juuri vertaillut; mitä nyt joskus oli kateellinen jostain vaatteista tai vempaimista. Meillä oli kuitenkin kaikkea, mitä tarvitsi, enkä ollut niin vaativakaan. Yläasteiässä alkoi vähitellen vertailu. Muistan, että erityisesti kauniit, muotitietoiset tytöt saivat minut aina vertailemaan ja tuntemaan itseni huonommaksi, vaikkei se heidän syynsä ollut. Pärjäsin kuitenkin suht hyvin, eikä suurempia ongelmia ainakaan muistaakseni ollut. Lukio oli mukavaa aikaa: oli kavereita, harrastuksia, seurakuntanuoria, leirejä ja reissuja. Silloin alkoi kuitenkin raskas vaihe, koska toisilla alkoi olla poikakavereita, ja itsellä alkoi paha akne. Vertailu alkoi. Miksi tuolla ei ole finnin finniä? Itsetuntoni säilyi silti ihmeen hyvänä. Pääsin tuosta ongelmasta vasta 23-vuotiaana rajun A-vitamiinikuurin jälkeen. 

Olen aina ollut suht etevä opiskelija, joten en paljoa vertaillut tuloksista. Pääsin lukiosta suoraan Opettajankoulutuslaitokseen. Muutto Hämeenlinnaan ja opiskelun alku sujui muuten hienosti, mutta aika pian huomasin, että olen aika lailla ainoa meidän ryhmässä, joka ei seurustele. Olin jo ehtinyt lukiossa kokea siitä paineita, ja se jatkui koko opiskeluajan. Vertailin aina todella helposti itseäni niihin, jotka seurustelee. Tiesin itse, että kyse ei ole siitä, etten kelpaisi kenellekään, vaan ei vaan ollut tullut vastaan sitä, jonka kanssa kolahtaa. Paljon kaikenlaisia juttuja, mutta ei sitä oikeaa. Olinko liian nirso? Mitä ne muut ajattelivat musta? Olinko surkea, säälittävä ja yksinäinen? Jälkikäteen ajateltuna oli ihan mahtavaa, että sain viettää ne vuodet vapaasti. Kunpa olisin säästänyt itseäni siltä jatkuvalta kaipaukselta. 

Se kipu oli silloin vain niin totta. Se alkoi muuttaa muotoaan, kun valmistuttiin, ja opiskelikaverit alkoi saada lapsia. Muistan, kun viimeinenkin meidän kahdeksan porukasta (paitsi minä) alkoi odottaa vauvaa. Oltiin kokoontuneena yhden perheen luona, ja kaikki puhuivat vaan raskaudesta, vauvoista ja lapsista. Yksi opiskelukaverin mies sentään kysyi minultakin jotain (tai näin minusta silloin tuntui). Menin vessaan, ja itkin. Itkin hillittömästi. Minulla ei ole edes miestä, kenen kanssa saada lapsia! Milloin on minun vuoroni? 

No, tulihan se. Tuli minun vuoroni. 27-vuotiaana löysin sen kauan kaivatun. Ihmeellistä! Tiesin heti, että se oli hän, vaikka ei ollutkaan ihan sitä, mitä odotin. Sitten olikin vertailun suhteen rauhallista muutama vuosi. Oli häät, yhteenmuutto ja elämän opettelu yhdessä. Sitten tuli esikoisen syntymän aika, ja siitä alkoi tämä viimeisin kamppailuni. Vertailu unesta ja nukkumisesta. Mikään muu vertailu ei tällä hetkellä vedä vertoja sille! Toki vertailen siisteystasoa, liikuntaharrastuksia ynnä muita, mutta suurimmasta kivusta tekee isoimmat vertailut. Mutta kun se vertailu ei auta. Ei auttanut miesasiassakaan.

Mikä sitten on vuosien varrella auttanut? Enemmänkin vertaistuki. Kun löysin jonkun. joka kokee samaa. Joku toinen sinkku, toinen lapseton, toinen finninaama, toinen uniongelmainen, toinen rintakumia käyttänyt imettäjä, toinen vatsavaivasen äiti ja toinen sotkuisen kodin omistaja. On se jännä, miten se ikään kuin heti tiputtaa osan kuormasta pois, vaikka ei viekään kipua. Aina vertaistukea ei helpolla löydy, eikä tietenkään ole hyvä eristäytyä vain samankaltaisten seuraan. Joskus on kipunsa kohdattava ihan yksinkin. Tosin olen senkin suuruuden alkanut vähitellen tajuta, että kun on Jumalan kanssa, niin on aina enemmistössä. Siis ihan oikeasti, on joku, joka oikeasta ymmärtää ja jakaa taakan, ja joka lopulta ottaa kaikki kivut pois.

Tuntuu, että usein kirjoitan näistä kivuista ja ongelmista, mutta niidenhän kanssa sitä kamppaillaan. Tahdon, että joku voisi näistä omista pohdinnoista löytää jotain pienenpientä helpotusta omiin asioihin, koska fakta on, että jokaisella on joku asia, jonka kanssa kamppailee. Silloin on helpompi nähdä ne hyvätkin asiat, kun osaa käsitellä ongelmiaan. 

Isoveljen vertaistukea pikkuveljelle

Minkä asian tähden sinä vertailet? Mitä muuttaisit elämässäsi, jos saisit itse päättää? Mihin kaipaisit vertaistukea?

Löydätkö vertaistukea? Auttaisiko ainakin tieto siitä, ettet ole yksin. Kaikilla on jokin asia, jota pohtivat. Uskaltaisitko jakaa asiasi jonkun ystävän tai luotettavan ihmisen kanssa? Se voisi helpottaa kuormaasi. Toivottavasti kevätauringon pilkahdukset auttavat sinua näkemään, mitä sinulla on, vaikka se olisi tilanteessasi vaikeaa.