Kutsumukseni koettelemukset

Kutsumus kuulostaa niin hienolta sanalta, mutta onko se aina niin hohdokasta? Miten löytää kutsumuksen ilon ja viehätyksen yhä uudelleen? Tarvitseeko sen olla kokoajan hyvin määrätietoista ja valloittavaa? Tässä blogissani hieman pohdin kutsumustani. 

Wikipedia, tuo aikamme tietosanakirja, selittää termiä näin: 

    Kutsumus tarkoittaa sitä, että ihminen kokee palavaa halua suorittaa jotakin itselleen merkitykselliseksi koettua tehtävää. Kutsumukseen liitetään usein toimiminen tietyssä ammatissa tai elämäntavassa, jolla ihminen toteuttaa kutsumustaan. Sanan alkuperäiset juuret tulevat kristillisestä perinteestä, jossa kutsumuksen ajateltiin olevan lähimmäisen palvelemista Jumalan kutsusta. Nykyään sanaa käytetään kuitenkin myös ilman hengellistä merkitystä.

Koen tällä hetkellä kutsumuksekseni olla vaimo ja (koti-)äiti. Nämä tulevat ekoina, jonka jälkeen toki olen sitten hyvin mielelläni muutakin. Olen iloinen ja onnellinen, että saan olla nyt lasten kanssa kotona. Vaikka olen ollut paljon erilaisissa luottamus- ja palvelutehtävissä, politiikassa ja mielestäni merkityksellisissä palkkatöissä, koen, että nyt on tärkeintä panostaa kotiin. Tuon selityksen mukaisesti koen halua tehdä näin, mutta en toki aina palavaa halua. Tiedän, uskon ja luotan, että olen kuitenkin nyt juuri sillä paikalla, jolla juuri kuuluu olla. En loppupeleissä haikaile muuta, vaikka välillä kutsumus koetteleekin. Toisaalta, juuri nuo koetukset laittaa yhä uudelleen ja uudelleen kirkastamaan, mikä on elämän tarkoitus ja kutsumukseni juuri nyt. Siitä huolimatta, vaikka koen kirkkaasti nämä tehtävät kutsumuksekseni, en koe olevani mitenkään kovin onnistunut tässä. Kai sekin kuuluu kutsumukseen, ettei ala ylpistyä. :D Haluaisin esimerkiksi olla paljon enemmän todella läsnä lapsilleni, toteuttaa tiettyä päivärytmiä erilaisine aktiviteetteineen, olla iloinen, pirteä, ahkera ja kuuntelevainen vaimo. Ei, elämämme on hyvinkin tavallista, ja välillä oikein hävettää, kuinka olen kotona päivät pitkät, mutta koti on täynnä pölyä ja leivänmuruja. 

Niin, niistä kutsumuksen koetuksista. Itsellä ne taitavat olla ainakin seuraavia:

• Omat tarpeet: Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, joka tarvitsee jokaisen osa-alueen hyvinvointia. Itse lisäisin tähän vielä hengellisen ulottuvuuden. Eniten perhe-elämässä tällä hetkellä koettelee se, että itselle tärkeä palautumisen muoto liikunta jää hyvin vähälle. Se on toki itsestä hyvin paljon kiinni, mutta tällä hetkellä se ei kuitenkaan siinä määrässä/laadussa onnistu, mitä ennen lapsia. Siihenkin sopeutuu, mutta onko se hyvä asia? Olen tullut vähän laiskaksi. Toki juuri nyt haasteena on raskauden viimeinen kolmannes ja polvikipu. Nyt ei lähdetä jouksulenkille eikä sählyä pelaamaan, eikä se yhtä helppoa ole lasten kanssa muutenkaan. On siis löydettävä uudet keinot. Tämä on siis yksi, mikä välillä kuiskii ja koettelee: "Nyt et pääse harrastamaan ja kehittämään kuntoasi!" Sitten koitan iskeä vastaan: "Ehdinhän minä sitten joskus taas, eikä lapset todellakaan ole este! MIelikuvitusta kehiin vain!" 

• Sitten se hengellinen ulottuvuus: Pääsemme perheenä seurakuntaan, ja lasten kanssa saa rukoilla ja lukea Lasten Raamattua. Tottakai se on silti erilaista kuin yksinäinen hiljentyminen rukouksen ja Raamatun äärellä. Pidän silti joka aamu Raamattu-hetken, joka toki keskeytyy 10 kertaa, kun tulee kakka vaippaan, leluista riita ja putoaminen sohvalta, mutta silti tahdon lukea ja saada rohkaisua päivään, vaikka keskittyminen hajaantuu. Olen kokenut sen toisaalta vapauttavana, koska itsellä uskonelämä oli joskus hieman suorituskeskeistä. Uskon myös, että Jumala, joka perheen on suonut, siunaa myös varmasti ne hetket, eikä Jumala nää lasten touhuja keskeytyksinä. 

• Väsymys: Voi, miten haluaisin olla niin paljon pirteämpi! Pystyisin olla paremmin läsnä, jaksaisin touhuta aivan eri lailla lasten kanssa, jaksaisin pitää kodista parempaa huolta, jaksaisin tehdä ruokalistoja, panostaa aktiviteetteihin, kerätä marjoja ja tehdä kotimehua sekä useimmin käydä pyöräilemässä esikoisen kanssa. Vastalauseeksi koitan taas rauhoitella, että teen parhaani. En voi nyt uniongelmalleni enempää. Se on todellinen koettelemus, mutta teen parhaani sen rajoissa. Lapset saavat joka päivä puhtaat vaatteet, lämmintä kotiruokaa, kynnet leikataan ja peppu pestään. Punkitkin tarkastan joka ilta! Laiska töitänsä luettelee, sanoo mieheni, mutta niin laiska tekee, että tuntisi tekevänsä edes jotain! Välillä uniongelmani häiritsee myös todella lapsiin keskittymistä. Voi, se minua niin harmittaa. Kunpa en näinä vuosina olisi keskittynyt ja keskittyisi siihen niin paljoa. Antakaa anteeksi, rakkaat lapseni, ja erityisesti mieheni. <3

• Raskausoloni: Niin, tämähän on juuri sitä kutsumustani: antaa pienen alun kasvaa sisälläni. Huhhei, miten tämä koetteleekin välillä. Aika saattaa kuultaa muistot, mutta jotenkin tämä kolmas raskaus on ollut kyllä piiitkä ja raskas. Olo on vaan niin raskas, etova ja väsynyt. Toki nuo lyhyet, katkonaiset yöt varmasti vaikuttaa. Välillä, kun jaksaminen on todella vähäistä, koitan muistuttaa itselleni, että ei minun nyt tarvitse muuta kuin jaksaa hoitaa tämä pieni osuuteni.

On jotenkin hienoa, kun kirkastaa itselleen kutsumustaan. Se auttaa jaksamaan, jos ja kun tulee haastavia päiviä. Se auttaa myös siihen, kun tuntuu, että kaikki murheet kaatuu päälle ja koko maailma pitäisi pelastaa. Silloin voi palata siihen tärkeimpään yksikköön, jonka parissa saa tehdä töitä: omaan perheeseen. <3 Siitä on sitten hyvä laajentaa voimiensa mukaan eteenpäin.