Kolmannen kohdalla helpotti!

Kirjoitettu loka-marraskuun vaihteessa 2021:

Kolmas lapsemme on nyt kuukauden vanha. Ajattelin kirjoittaa ajatuksia kolmannen vauvavuoden alusta. Ajatuksiani siitä, miten on mennyt, miltä on nyt tuntunut ja mitä uusi arki on nyt käytännössä. 

Kuukauden aikana on ehtinyt olla monenlaisia ajatuksia ja tunteita, ja tuntuu kuin synnytyksestä olisi jo kuukausia! Niin hassua tämä vauvaelämä on  hormonivuoristoratoineen. Samaan aikaan elää ihan sumussa, ja samaan aikaan perhe- ja muu elämä jatkuu vanhaan tapaan. Minulle tämä sopii paremmin kuin pelkkä vauvakupla. Se vauvakupla ensimmäisen kanssa ei vaan sopinut minulle, ja ahdistuin. Toki siihen muutakin liittyi, mistä olen aiemmin kirjoittanut, mutta nyt, kun on jatkettava vaihdikasta arkea 2- ja 4- vuotiaiden kanssa, ei ehdi niin kiinnittää huomiota hormonimyrskyihin. Toki välillä on todella rankkaa, kun on hirveä väsymys, ja pojat pelleilee, riitelee ja koettelee, ja tahtoisin vaan paeta vauvan kanssa hetkeksi johonkin. Samalla se kaikki meteli, kakat kalsareissa ja nelivuotiaan uhma on tervetullut muistutus siitä, että minulla on tällainen suuri kutsumus olla äiti ja hoitaa näitä ihanuuksia. Nyt ei ole aikaa romahtaa. Nyt ei ole aikaa antaa ajatuksilleen, väsymykselle ja ahdistukselle liikaa tilaa. Äläkä ymmärrä väärin. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta olen antanut ajatusteni, väsymyksen ja tunteiden hallita minua liikaa. On enemmän kuin NORMAALIA tuntea väsymystä, kun on neljän vuoden sisällä saatu kolme lasta. On enemmän kuin OK välillä harmistua ja ahdistua, jos en niinä hetkinä saa välillä unta, kun voisi lapsien taholta nukkua. Sitä vaan sattuu, ja sitten mennään sen mukaan. Ei aina tarvitse olla helppoa ja vain mukavaa, vaikka tunnustaudun aika mukavuudenhaluiseksi joissain asioissa. On enemmän kuin TAVALLISTA kokea kaikenmoisia ajatusmyllerryksiä, kun on juuri synnyttänyt, imetyshormonit on päällä ja univaje painaa. 

Nämä edellä mainitut ovat vain minun suurimpia koetinkiviä. En meinaa kestää sitä väsymystä, koska se muistuttaa niin paljon minua siitä ahdistuksesta, mikä tuli sekä ekan että tokan jälkeen. Joudun muistuttamaan itselleni noita edellä mainittuja virkkeitä. Nyt, kun ollaan oltu flunssassa (myös 1kk:n vanha vauvamme), on univajetta vielä enemmän, ja se lisää kaikkea ajatusmyllerrystä ja pelkoja. Viimeksi ahdistus iski voimakkaana 6 viikkoa synnytyksen jälkeen. Nyt odotan tuota ”haamurajaa”, ja mietin, että tuleeko se silloin? Samalla tavallaan toivon, että josko sitä nyt ei tulisi! Samalla koitan rauhoitella itseä: jos se tulee, niin siitä selvitään. Nyt, kun väsymys on suurta, koitan samalla muistuttaa itselle, että jos koen jännitystä, pelkoa, sekavia ajatuksia ja ahdistusta, se johtuu univajeesta ja hormoneista, eikä se ole vaarallista. Se on hyvinkin normaalia, eikä siihen kannata sen enempää jäädä vatvomaan. Huomaan, että meinaan tehdä tavanomaisista asioista tällöin ongelmia, kuten päikkäreiden nukkumisesta, kahvin juonnista ja syömisistä. Panikoin, jos en pääsekään päikkäreille tai saakaan unta, jos pääsen. Pohdin, missä kohden kannattaa juoda kahvia, jotten piristy liikaa, jos vaikka sattuisinkin pääsemään päikkäreille, ja saisinkin sitten unta. Nyt osaan jo nähdä nämä. 

Maaliskuussa 2022:

Onpas blogi jäänyt vähälle, kun tuli kolmas lapsi. Kysyn vaan, että miten jotkut äidit ehtii tai jaksaa tehdä jotain vlogeja ja blogeja pienten lasten kera. Toki meidänkin pikkuinen nukkuu välillä pitkiä päikkäreitä, mutta jotenkin ei vaan aika ja jaksaminen riitä kirjoittamiseen. Illalla monesti mietin, että tästä ja tästäkin pitäisi kirjoittaa, mutta en halua olla enää ruudun kimpussa iltaisin, joten sitten tämä blogi on vaan jäänyt ja jäänyt. 

Miten sitten on mennyt nyt? Itse asiassa yllättävän hyvin! Olen todella kiitollinen tästä elämästä juuri nyt. Tietyt kivut eivät ole väistyneet, kuten nukahtamisongelma, mutta paljon on tullut hyvää, ja olen monessa mielessä pirteämpi ja iloisempi. Ajatella, että saan kokea tätä! Saan kokea, mitä on vauva-aika ilman ahdistusta! Saan kokea, mitä on tavallinen huono ja ärsyttävä päivä ilman painostavaa ahdistavaa oloa! Saan kokea, mitä on nauttia pikkuvauva-ajasta! Romahdusta ei tullut. Oli vaikeita fiiliksiä, oli kipuakin, mutta se ei tullut jäädäkseen. Se ei saanut otetta! Kiitos Jeesus!!! 

Tavallaan välillä kiitän siitäkin, että univaikeus ei ole täysin lähtenyt. Se saa miettimään, että lopulta ongelmani ovat hyvin pieniä - eritoten tässä maailmanajassa. Olen kuitenkin päässyt niin paljon eteenpäin mieleni kanssa. Olen iloinnut esimerkiksi siitä, että pääsin pakkomielteisistä päikkäreistä. Itse asiassa kolmannen kohdalla olen nukkunut vähiten päikkäreitä, vaikka ajattelisi, että nyt niitä eniten tarvisi! Moni asia on tasapainoisempaa, kun on jo oppinut hitusen jotain niin avioliitosta kuin perhe-elämästä yleensä. En stressaa läheskään niin paljoa kuin ennen pienistä asioista. Ainoastaan jonkin sortin tautipelko on edelleen, että siinä vielä on haastetta mielelle.

Kiitollisuus. Se on päällimmäisenä. Ilo omasta perheestä, omasta paikasta juuri nyt.