Vihdoinkin!

Olen aloittanut kirjoittamaan blogiani jo monen monta kertaa. Josko nyt menisi julkaisuun asti?
Sysäys kirjoittamiseen tuli eilen, kun heräsin pojan kanssa päiväunilta. Olin taas valvonut edellisyönä, ja se aiheutti kaikenmoisia huolimyllerryksiä. Koska tapani on analysoida kaikkea, voisi tämä blogin kirjoittaminen tehdä hyvää. Ehkäpä jostain löytyisi myös samaa kokeneita? Miehelle toki tahdon huoliani kertoa, mutta jotta hänkin säästyisi liialta analysoinnilta, jota on välillä aivan ymmärrettävästä syystä vaikea vastaanottaa, voisi blogi auttaa tarpeeseeni. Nyt vain vuodatan mielessä olevia ajatuksia ilman sen suurempaa aihetta, ehkä liian pitkästikin, vaihtaen välillä vaippoja, joten pyydän kärsivällisyyttä.

Elän nyt unelmaani. Haaveilin pitkään miehestä, omasta kodista ja lapsesta. Nyt minulla on vahva, vastuuntuntoinen mies vierelläni, meillä on koti (jossa on jalkapalloiluun soveltuva iso nurmikkoalue = yksi haave), ja nyt myös nelikuinen poika. Lisäksi saamme palvella yhdessä seurakunnassa, joka on myös yksi iso haave. Asumme maalla, pääsen kiertämään lenkin kävellessä, ja ympärillä asuu naapureita. Asumme suht turvallisessa Suomessa, ja ympärillämme on ihania läheisiä ihmisiä. Tärkeintä on, että meillä on usko Jeesukseen, ja siksi iankaikkisen elämän toivo. Kaikki on siis todella hyvin! Silti aamuisin mielessä jäytää murheet ja huolet. Miksi niin?

Viimeiset vuodet ovat olleet niin rikkaita, mutta myös todella haastavia, koska elämään on tullut niin paljon uutta: valmistuminen, työn alku, seurustelu, kihlaus, naimisiin meno, yhteen- ja uudelle paikkakunnalle muutto, raskaus, synnytys ja uuden alun kasvatus. Tätä kuviota ei helpota erityisherkkä temperamenttini. Reagoin näihin ihaniin ja positiivisiin elämänmuutoksiin vatsallani, mielelläni ja univaikeuksilla. Tämä kaikki taas saa aikaan itkuisuutta ja mielenmyllerrystä. Sitten alan paineistamaan ja stressaamaan, ja jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Tähän asti olen aina päässyt niistä yli, kun loma on alkanut tai stressaava tilanne on ohitse.

Viimeisen neljän kuukauden aikana olen kuitenkin ollut elämässäni niin heikoilla, etten koskaan aikaisemmin. Synnytyksen jälkeen hormonit ja univaje kai aiheuttivat lievän masennuksen, tai ainakin niin mieheni kanssa päättelimme. Ahdistus valtasi päivittäin, erityisesti ollessani vauvan kanssa kaksin. Sitten alkoi unettomuus, siis ei vauvan takia, vaan kun vauva nukkui, itsepä valvoin. Se oli aivan kauheaa. Iltoihin tuli pelko, tai oikeastaan aloin jo päivällä pelkäämään tulevaa yötä. Pelko ja jännitys ei taas yhtään helpottanut asiaa. Poika on onneksi ollut suht helppo, kiitos Herran! Toki hän syö yöllä usein, ja aamuöisin alkoi vatsavaivat, mutta itkua ei paljoa ole kuultu.

Hain apua. Mies laittoi hakemaan, ja ehkä itsekin olisin hakenut. Sen verran kamalia oli ahdistuskokemukset. Kerroin neuvolassa, ja sieltä ohjattiin ilmaisille psykologikäynneille, joissa olen nyt käynyt. Uniongelmista kävin puhumassa myös lääkärille, kun alkoi tulla paniikki. Olen paljon puhunut ihmisille, PALJON. Olen pyytänyt rukoustukea ja itse rukoillut. Olen pyrkinyt käymään ulkona liikkumassa (eli vaunuttelemassa), jos mahdollista ja nähdä mahdollisimman paljon ihmisiä.

En ennen tiennyt, mitä on ahdistus. Monissa Raamatunkohdissa ja lauluissa puhutaan Jumalan turvasta ahdistuksissa, mutta olen vain kepeästi lauleskellut niitä muina miehinä. Nyt loppusyksystä aloin ymmärtää, mitä se todella on. Siinä ei nää mitään toivoa, eikä siihen ole välttämättä yksittäistä syytä. Se voi tulla aivan yhtäkkiä, sydänalaa puristaa ja itku on lohdutonta. Olen ajatellut, että onko tämä loppuelämäni olotila, tai että saanko unettomuudesta loppuelämän ristin. Tuntuu ristiriitaiselta, että parhaammassa elämäntilanteessa aloin todella kaivata taivaaseen. Taivaassa sydänalaani ei purista, pelot eivät valtaa ja saan aina unen, kun lasken pääni tyynyyn.

Ahdistus alkoi joulun tienoilla vähitellen hälvetä. Siihen auttoi ihmisten seura, puhuminen, paremmat unet, toipuminen synnytyksestä, liikkuminen, miehen oleminen kotona, lisääntyvän valon toivo sekä Jumalan apu Raamatun lohdutuksen kautta. Myös se, että poika kasvaa, auttaa kokoajan lisää. Joulun jälkeen tuli kuitenkin unettomuus-kausi, joka oli ajaa syvään epätoivoon. Siitäkin ollaan nousemassa vähitellen. Enää vähäiset yöunet eivät turhauta niin paljoa, ja tiedän, että jos valvon kolmeen neljään, saan ehkä seuraavana yönä unta paremmin. Tosin, se ei helpota silloin kolmelta yöllä juurikaan, ja on päiviä, joilloin pelko meinaa palata ja alkaa jäytää mielessä. Se on pelottavaa ja kauheaa edelleen. KUITENKIN, olen luottavaisella mielin, sillä nyt on enemmän hyviä kuin huonoja päiviä!

Monta kertaa olen päättänyt alkaa ajattelemaan positiivisemmin. Monta kertaa puhuimme miehen kanssa, että nyt ei puhuta öistä ja väsymyksestä. Sitten kuitenkin uudestaan ja uudestaan ajatukset alkaa kiertää vanhaa tuttua rataa; miten yö meni, miksi pojan päiväunet on taas niin katkonaiset, kuinkahan mies jaksaa töissä, tuleekohan hän nukkumaan tänään ajoissa viereeni, tuleekohan niskani tänään kipeäksi, olenkohan pirteä huomenna. Hyvin itsekeskeisiä ajatuksia, paljon turhia murheita...Sitten avaan Raamatun ja luen monen monta lupausta. Se taas lohduttaa. Lopulta, kaikkine näine tunteineni, onnistumisineni ja epäonnistumisineni olen todella Hänen kädessään. Tiedän sen! Olen saanut Jumalalta niin monesti rauhan, ja rauhattomuudessakin Hän on oikeasti kantanut. Nyt nään valoa, ja vielä jonain päivänä - tiedän sen - huomaan, että voin iloita tästä ilman alitajunnassa jäytävää pelkoa. Olen jo melkein maistanut sitäkin pienissä hetkissä. Toki arkeemme mahtuu paljon ihania ja iloisia hetkiä, mutta on niistä puuttunut vapautunut ilo. Aina jokin huoli jäytää. Kun olin viikko sitten vaunulenkillä, hanki kimmelsi auringon valossa, poika nukkui vaunuissa ja lenkki tuntui todella hyvältä. Siinä oli yksi maistiainen huolta vailla olevasta hetkestä! Hyvät ja huonot päivät, arjen rikkautta kaikkineen. Kiitos Jumala näistä lahjoista, haasteista ja kasvatuksestasi.